... ensinnäkin ajatuskin, että joudun taas pänttäämään parasiitteja ja jälleen istumaan uusinnassa kyrpii pahanpäiväisesti...
... toisekseen...
Koirani on kolmijalkainen! Kun torstai-illalla kävelin treeneistä kotiin, meidät ohitti mies koiransa kanssa. Kun oltiin jo vaikka kuinka pitkän matkan päässä ehdin juuri ja juuri kuulla, kun mies karjas ja ruskea karvakasa hyökkää kohti.
Meni vielä pitkä tovi, ennen kuin äijä suvaitsi saapua paikalle, jouduin koko voimillani pitää heinäkasaa erillään mun mustavalkoisesta. Lopulta kun mies tuli, se kiroili, otti koiransa ja lähti. Ei sanan sanaakaan. Koirani ontui hieman, mutta äkkiseltään en nähnyt verta. Kotona sitten huomasin, että se nuolee tassua jatkuvasti ja lähempi tarkastelu osoitti neljä reikää ranteen yläpuolelta.
Pesin haavat huolella ja ensiavuksi laitoin siteen, seuraavana päivänä kävin sitten hakemassa pöntön eläinkaupasta ja poistin hautovan siteen... Haavat eivät onneksi olleet kovin syvät, eikä koiruus aristanut mitään muuta paikkaa, nivelet liikkui normaalisti ja refleksit oli tallella. On muuten ykkösvuoden opinnoista jotain hyötyä :) Haavat tais kuitenkin olla tosi kipeät, sillä se oli koko seuraavan päivän ihan kolmijalkainen!
Nyt se on onneksi parempi ja kävely näyttää jo lähestulkoon normaalilta. Mutta. Siinä ei vielä kaikki.
... kolmanneksi...
Kaiken varjelun ja varmistelun jälkeen kennelyskä iski sitten kuitenkin! Koko lauantai-yön raukka yski ja köhi niin etten saanut nukuttuakaan. Olin ihan varma että se tukehtuu ihan just :( Sunnuntaina nousi sitten kuumekin ja rakas ikiliikkujani oli kuin kuollut kärpänen pari päivää :'( Sinänsähän tauti ei ole vakava useimmiten, mutta harmittaa se kahden viikon karenssi. Nyt sunnuntaina olisi ollut ehkä kevään tärkeimmät tokokisat, sillä jos mielin SM-kisoihin, alkaa aika loppua. On vielä tarvittavat tulokset saamatta...
Voitte vaan kuvitella, miten paljon harmittaa tuollainen. Puoli vuotta oon treenannut ja nyt sitten tämmöinen. Kyllähän niitä kisoja tulee, mutta aika alkaa loppua, kun toisaan tarvittavat tulokset pitäisi saada 10.5. mennessä...
Mutta hei, koskaan ei saa antaa periksi, ikinä ei saa luovuttaa ja milloinkaan ei saa heittää toivoa! Eiks niin?
Koulumaailmassa pänttääminen jatkuu elinpatologian merkeissä. Pitäisi osata kaiken maailman kauheannimisiä tauteja ja sairaustiloja, syyt ja seuraukset jne. Lisäksi histopatologiassa tutkitaan muutoksia mikroskoopin alta ja opiskellaan, miltä sairaudet näyttää mikroskooppisella tasolla. Sinänsä perin mielenkiintoista, mutta huh, niin vaikeaa.
Nyt alkoi lisäksi uusi kurssi, lihantarkastus. Opiskellaan käytännössä, millainen on broilerin/sian/naudan tie tilalta valmiiseen tuotteeseen. Perin mielenkiintoista, mulla ei ole ollut aavistustakaan, millainen prosessi esimerkiksi teurastus oikeastaan on. Ainakin tähän asti ei ole vielä ruokahalu mennyt, lihaa syön edelleen mielelläni :)
No sen verran tällä kertaa. Voisin ensi kerralla vaihteeksi keskittyä vuosijuhlafiilistelyyn :D vai sittenkin tuskailuun? ;)
"Our greatest glory is not in never failing, but in rising up every time we fail."
~ Ralph Waldo Emerson
Hah. Tää kuvastaa mua ehkä vähän liiankin hyvin :P
Tuttu tunne tuo kun on reenattu ja reenattu ja st tulee takapakkia, itsellä sama käynyt hevosen kanssa. Sairaslomalta kuntoutettu ja reenattu ja sitten kun saa parit harjoituskisat käytyä ja kisamaksut maksettua niin hevonenhan ontuu taas. Ja näin kävi useemman kerran.. Mutta kyllä sieltä noustaan, tsemppiä! :)
VastaaPoista