Moi

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kandi, jolla oli sininen kaapu ja vihreä myssy

Vitivalkoinen huone. Vihreisiin lakanoihin puettu koira. Täysin steriili ympäristö. Isot, kirkkaat valokeilat valaisevat koiran vaaleanpunaista mahaa. Piipittäviä anestesialaitteita lukuunottamatta huoneessa vallitsee täysi hiljaisuus. Koira hengittää syvään ja rauhallisesti. Hengityskoneesta lähtee rauhoittavaa suhinaa hengityksen tahtiin. Sydänmonitori piipittää hiljaa sydämen lyönnin tahtiin. Rauhoittava ääni lyö rauhallisesti tasaiseen tahtiin. 

Siniseen kaapuun puettu kandi ottaa sivupöydältä uutuuttaan kiiltävän skalpellin. Hän asettaa skalpellin mahan keskilinjalle ja vetää syvään henkeä. Samalla hetkellä, kun skalpelli koskettaa eläintä, piipitys ja suhina eivät enää kuulu kandin korviin. Vapisevin käsin hän viiltää hitaasti ihon läpi venyttäen samalla kudosta toisella kädellä. Seuraavaksi leikataan ihonalaiskudosten ja rasvojen läpi. Viimeinen kerros on kaikkein haastavin avata. Kandi tietää, että alla on elintärkeitä kudoksia, joita ei saa rikkoa. 

Eläinlääkäri seisoo kandia vastapäätä ja valvoo tarkasti kandin käsiä. Eläinlääkärikin on puettu siniseen kaapuun ja steriileihin, valkoisiin kirurgin hanskoihin. Hän neuvoo, opastaa ja auttaa tarvittaessa. 


Kun vatsaontelo on auki, kandi hengähtää ja hymyilee vihreän maskinsa alla. Tähän asti on päästy leikkaamaan ainoastaan raatoja. Ensimmäinen elävä potilas säväyttää. Suoliliepeen verisuonet sykkivät sydämen tahdissa, pallea liikkuu rauhallisesti hengityksen tahtiin, kaikki näyttää niin elävältä

Kandi ja eläinlääkäri suorittavat leikkauksen sujuvassa yhteistyössä. Eläinlääkäri kyselee jatkuvasti, miten tästä kuuluu edetä ja selittää, jos kandi ei muista. Kandi on kuitenkin opiskellut asiansa huolella edellisenä päivänä, päntäten vielä myöhään iltaan. Aamulla herätyskello oli soinut hieman tavallista aiemmin, jotta ei varmasti olisi myöhässä. 

Ommellessaan haavan ensimmäisen kerroksen kiinni tutuilla over-and-over ompeleilla kandi muistelee hymyillen aiempina vuosina järjestettyjä ompeluiltoja. Kyllä niistä lukuisista kasaan kursituista appelsiineista ja hiiristä oli hyötyä! 


"Minusta tulee isona loistava kirurgi", kandi ajattelee itsekseen. Ihon sulkemiseen käytetyt ihonsisäiset tikit tuottavat enemmän päänvaivaa. Pitää olla tarkka mihin pistää neulan ja mistä se tulee ulos. Tikkien pitää osua oikeaan kohtaan, jotta haavasta tulee siisti. Kandi ei halua esitellä omistajalle rumaa haavaa. Sehän olisi hirveän noloa.

Riisuessaan sinisen kaapunsa, valkoiset hanskat sekä vihreän myssyn ja maskin, kandi hymyilee leveästi. Koiraa kärrätään heräämöön, jossa opiskelijakaveri valvoo sen heräämistä. Ensimmäinen leikkaus ikinä, done

tiistai 11. marraskuuta 2014

"Eläinsairaalan hätäpäivystyksessä, päivää!"

"Yliopistollisen pieneläinsairaalan hätäpäivystys, opiskelija Danielle" - aamuviideltä valvotun yön jälkeen on kerran jos toinenkin mennyt kieli solmuun puhelimeen vastatessa. 16 tunnin päivystysvuoron jälkeen nuppi on myös välillä sen verran sekaisin, että meinasin kerran vastata omaankin puhelimeen tällä tavalla. Olisi poikaystävällä ollut ihmettelemisen aihetta :D

Pieneläinpäivystys toimii eritavalla kuin hevos- ja tuotantoleäinsairaaloissa. Näissähän päivystysvuorot ovat normaalien koulupäivien ohella, sen sijaan pieneläinsairaalassa meillä on ihan erikseen päivystysviikot. Vuoden aikana päivystämme yhteensä kolme viikkoa, aina viikko kerrallaan. Vuorot alkavat arkisin iltapäivällä klo 16 ja loppuvat aamulla klo 8, viikonloppuna osa vuoroista on hieman lyhyemmät. Meitä on päivystämässä yleensä 2-3 opiskelijaa ja 1-2 eläinlääkäriä, sekä teho-osaston hoitajat.

Jos yöllä on hiljaista, saamme mennä nukkumaan, tosin yhden täytyy aina olla päivystyshuoneessa hereillä. Käytännössä olen päässyt muutaman kerran nukkumaan pariksi tunniksi kerrallaan, monet vuoroista taas ovat olleet niin kiireisiä, ettei ole ehtinyt harkitakaan nukkumista. Kerrankin ehdimme juuri sopia kaverin kanssa, kumpi menee nukkumaan, kun meille soitettiinkin hätäleikkauksesta, joka saapuisi tunnin sisällä. Se siitä nukkumisesta :)

Päivystys on siitä haasteellista, että vastaan voi tulla käytännössä ihan mitä vaan - tämä tekeekin siitä niin älyttömän mielenkiintoisen. Tyypillisimmät potilaat ovat ehkä oksentavat ja ripuloivat koirat, pissavaivaiset kissat sekä erilaiset haavat. Olen päässyt tekemään vaikka mitä jännittävää kahden viikon päivystysjakson jälkeen. Röntgenkuvaaminenkin sujuu jo ihan rutiinilla, vaikka vielä alkusyksystä koko laite muistutti mielestäni lähinnä avaruusaseman ohjaamoa...


Hereillä olen pysynyt yllättävän hyvin, varsinkin silloin kun tapahtuu, ei ehdi miettiä väsymystä. On myös äärimmäisen tärkeää, että muistaa ja maltaa syödä. Mun parhaaksi ystäväksi osoittautui rypälerasia, josta voi napsia aina ohimennen pari rypälettä suuhun. Näin verensokeri pysyy tasaisena eikä pääse väsy yllättämään :) Myös erilaiset proteiinijuomat ja -patukat ovat käteviä, koska ne pitävät nälän pois kauemmin kuin esimerkiksi normaalit myslipatukat.

On kyllä siisti tunne seistä leikkaussalissa puoli neljältä aamulla ja herättää henkiin vastaansynytynyt pieni koiranpoikanen, tai saada suonikanyyli ensimmäisellä yrittämällä koiran jalkaan koiralle, joka on eläintenhoitajan mukaan todella haastava, tai saattaa onnellinen omistaja ulko-ovelle onnistuneen synnytyksen jälkeen. Hieman kiusallinen tilanne voi tulla eteen, kun aamuseitsemältä yrittää kysellä iloisen pirteältä omistajalta esitietoja, tajuaksesi, ettet saa väsymykseltä mitään selvää omistajan puheesta. Onneksi omistajat yleensä suhtautuvat ymmärtävästi tilanteeseen, jos selittää, miksi kysyy jo kolmannen kerran samaa asiaa...


Päivystyksiä ei toki ole joka yö, vaan mulla oli ekalla viikolla neljä päivystystä ja toisella kaksi. Kahden päivystyksen viikko tuntui ihan lomalta, kun päivystykset vielä keskittyivät viikonloppuun, joten koko alkuviikko oli vapaata. Sen sijaan neljän vuoron viikko oli kyllä raskas, käytännössä päivystys on joka toinen yö, mikä on kyllä tosi rankkaa. Voin lämpimästi suositella teetä, kahvia ja energiajuomaa :) Myös päänsärkylääkkeet voivat olla kultaakin kalliimpia, koska mikään ei ole niin ärsyttävä kuin jäätävä migreeni, lääkkeet kotona ja tieto siitä, että käsien ulottuvilla olisi koko kaapillinen lääkkeitä, joihin et saa kuitenkaan koskea, heh... Sekin on muuten hassua, että kun väsyttää oikein paljon, niin lämmönsäätely ei toimi enää ollenkaan!

Tähän asti tuntuu, että mä olen oppinut juuri päivystyksissä kaikkein eniten, joten mä olen ollut vaan tyytyväinen kiireisen, valvotun yön jälkeen. Valmistumisen jälkeen mä haluan kyllä tehdä päivystyksiä ainakin jonkun aikaa, koska ne ovat niin kovin antoisia :) Melkein harmittaa, että mun päivystykset täällä koulussa ovat nyt ohi!

Pahoittelen huonolaatuisia, kertaalleen käytettyjä kuvia! En ole ehtinyt kuvailla yhtään :(

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Rakkaudesta ne hevosetkin potkii - vai miten se menikään...

Se, joka sanoi, että viitosvuonna saa unohtaa kaiken sosiaalisen elämän - kyllä siinä jotain perää on. Sinänsä mulla olisi kyllä aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei yksinkertaisesti jaksa. Bileisiin ei väsymykseltään jaksa raahautua ja tieto aamulla häämöttävästä kuuden herätyksestä ei sekään edesauta asiaa. Koiran kanssa treenaamisesta ei tule mitään, kun aivot käyvät tyhjäkäyntiä, eikä opiskeluunkaan oikein enää jaksaisi keskittyä iltaisin.

Toisaalta nyt on ollut taas rentoa, kun on oikein luvalla voinut istua sohvalla tekemättä mitään, eikä ole pakko opiskella mitään mikä ei kiinnosta. On kivaa, kun kerrankin voi lukea sitä, mitä itse haluaa - kerrata päivän aikana esiintulleita asioita, pohtia askarruttamaan jääneitä potilastapauksia tai ihan vaikka kurkistaa ykkösvuoden anatomiankirjoihin. Huolestuttavasti ovat päässeet unohtumaan lihakset, jänteet ja luunystyt...


Viimeiset kolme viikkoa tallusteltiin tosiaan hevossairaalan käytäviä. Itseä eivät hevoset niin paljon kiinnosta, joten luin aika vähän hevosjuttuja. Lähinnä pientä kertailua esimerkiksi siihen anatomiaan liittyen. Nelosvuoden opit konkretisoituivat monella tavalla ja tajusin monet asiat vasta nyt. Hoitoihin tuli myös paljon selvyyttä, kun sai itse nähdä miten jokin sairaus diagnosoidaan ja hoidetaan. Pieni muistivihko täyttyi mukavasti kolmen viikon aikana :)

Päivä hevossairaalassa alkaa 7.30-7.45 statusten otolla. Kaikki sairaalassa olevat hevoset tutkitaan ja tulokset kirjataan koneelle. Niiltä otetaan syke, lämpö, kuunnellaan suolistoäänet, tunnustellaan kaviot jne. Meitä on hevossairaalassa kaksi ryhmää, eli noin 13 opiskelijaa, joten tässä ei kauaa nokka tuhise. Kauemmin menee jonottaessa muutamalle tietokoneelle, kun kaikki yhtaikaa haluavat kirjata potilaansa tiedot ohjelmaan :)


Sen jälkeen laadimme listan polipotilaista eli päivän aikana sairaalaan tulevista päiväpotilaista. Jokaiselle potilaalle nimetään kaksi vastuuopiskelijaa. Polipotilaat on jaettu kirurgiaan ja sisätauteihin. Esimerkiksi ontumat, hampaat ja silmät kuuluvat kirurgialle, sen sijaan ähkyt, hengitystieongelmat sekä neurologiset tapaukset kuuluvat sitätaudeille. Olemme jo etukäteen päättäneet, mikä ryhmä on milläkin osastolla ja vaihdamme aina viikon jälkeen.

8.30 alkaa aamukierros. Meidän mukana tulee yleensä pari eläinlääkäriä, jotka vetävät kierroksen. Kierrämme läpi kaikki sairaalassa majoittuvat hevoset - tai niin monta kuin ehditään, ja jokaisen hevosen vastuuopiskelija kertoo lyhyesti hevosen tarinan - miksi se on sairaalassa, mitä sille on tehty, miten se on lähtenyt parantumaan ja mitä sille on suunniteltu tehtävän. Aamukierrolla usein puhutaan tarkemmin jostain tietystä aihepiiristä ja siitä oppii aika paljon. Muistivihko tuli kovaan tarpeeseen täällä.


Yhdeksältä tulevat ensimmäiset potilaat ja sen jälkeen riittääkin hulinaa ainakin puoleen päivään asti. Sisään tulevien potilaiden vastuuopiskelijat selvittävät jo etukäteen hevosen tulosyyn ja mahdolliset edellisten käyntien tiedot, kyselevät omistajalta esitietoja ja sairauden kulkua sekä tutkivat hevosen ym. Sen jälkeen eläinlääkäri tulee tarkistamaan hevosen ja tarvittaessa tekee tarkentavia kysymyksiä. Hevossairaalassa opiskelijat eivät pääse osallistumaan ihan niin paljon kuin esimerkiksi tuotantoeläinsairaalassa, vaan olemme enemmän apuna ja katselemme vierestä, mutta toki saamme tarvittaessa ottaa verinäytteitä, viedä hevoset röntgeniin, lääkitä niitä ja muuta sellaista.

Aamulla on usein monta potilasta yhtaikaa ja usein olisi useita mielenkiintoisia tapauksia päällekkäin. Silloin täytyy hoitaa omat hevoset ensin ja kysellä sen jälkeen muilta opiskelijoilta, mitä toiselle hevoselle oli tehty. Tietokoneelta lisäksi lukee tarkasti jokaisen hevosen kohdalla tehdyt toimenpiteet, joten sieltä voi aina lukaista kiinnostavista tapauksista. Syömään pääsee usein hyvin myöhään, joten omat eväät tulevat todella tarpeeseen, jos on yhtä herkkä verensokerin vaihteluille kuin minä.


Iltapäivällä on usein hiljaista, silloin on aikaa opiskella, kirjoittaa omia potilastapauksia ja on meillä ollut joitakin ohjattujakin harjoituksia. Kahdelta otetaan taas kaikilta hevosilta status, samalla tavalla kuin aamulla. Kotiin päästään yleensä 15.30-16.00.

Päivystykset suoritetaan normaalien koulupäivien ohella, tosin sinä päivänä kun päivystää, ei tarvitse aamulla tulla kouluun. Viitosella päivystykset kestävät 16.30-23.30, koko yötä ei siis tarvitse sairaalalla kukkua :) Päivystyskin tosin saattaa iloisesti venyä, kuten allekirjoittaneella, jonka ensimmäinen potilas koko iltana saapui 23.20... Olin kotona kahdelta yöllä, joten voitte kuvitella että aamukuuden herätys tuntui melko ikävältä :D


Vaikka opiskelu viekin paljon voimia, niin onneksi on niin paljon muuta, joka pitää pienen kandin järjissään. Koiran kanssa tulee liikuttua pakostakin joka päivä, eikä mikään ole niin hyvää terapiaa kuin pitkä metsälenkki aurinkoisessa syysmetsässä. Kavereiden seurassa on kiva viettää iltaa, märehtiä viikon asioista ja vertailla kokemuksia sairaalalta. Ja onnea on se oma ihminen, jonka kainaloon voi käpertyä pimeänä iltana <3

Nyt sitten jätin jo hevoset taakse ja siirryin pieneläinsairaalan puolelle - tätä onkin odotettu! Nyt minulla on päivystysviikko, josta lisää ensi kerralla.
Aurinkoista syksyä!

torstai 18. syyskuuta 2014

Herran pieksut, se on hengissä!

Aurinkoisen syyspäivän kunniaksi, ja koska tänään oli kiva päivä koulussa, päätin herättää blogin jälleen henkiin. 

Nelosen keväällä tuntui, että koulussa ei tapahtunut yhtään mitään, paitsi luentoja, luentoja ja tenttiin lukemista. Yksityiselämä taas on mennyt mullinmallin, kevät on mennyt hyvin iloisissa ja ehkä jopa jonkun verran romanttisissa merkeissä ;) 


Kesä meni turhan nopeasti, samassa tutussa työpaikassa kuten viime vuonnakin. Vietin siis koko kesän Pohjanmaalla, tosin tällä kertaa kaverini ei ollut mukana. Aika paljon matkustelin viikonloppuisin eri puolille Suomea, tämä kesä on ollut kyllä kunnon kotimaamatkailukesä. Tuli käytyä Mikkelissä, Porissa, Tampereella, Vaasassa, Seinäjoella, Turussa ja ties missä. Seuraavaksi ollaan suunniteltu retki Porvooseen - pyörällä! 


Täytyy kyllä sanoa, että Suomessakin on ihan kivoja paikkoja! Porissa käytiin Yyterin koirarannalla, joka on kyllä näkemisen arvoinen paikka. Itä-Suomessa en ole juurikaan matkustellut, siellä on kyllä upeita järvimaisemia. Juhannus meni mukavasti mökillä, jossa pääsin ekaa kertaa kalastamaan. Saalis oli huikea - pieni ahven ja pari särkeä, jotka saivat jatkaa matkaansa. Kerrassaan ihanan rentouttava viikonloppu! 

Mun eka kala! Näkyykö se sieltä kämmenen seasta ollenkaan? :D
Koiran kanssa treenailtiin ahkerasti ja vähemmän ahkerasti, helteillä se on yhtä aktiivinen kuin märkä tiskirätti, joten silloin treenit jäivät vähemmälle tai vaihtoehtoisesti kohdistuivat myöhään yöhön. Kisamenestystä ei kesällä kuitenkaan kauheasti tullut, joskaan en kauheasti kisoissa käynytkään. Pohjanmaalla niitä tuntuu järjestettävän aika vähän... Ennen koulun alkua toteutettiin kaverin kanssa pitkäaikainen haave, pakkasimme koirat autoon ja lähdimme Ruotsiin kilpailemaan tokossa. Mahtava viikko, joskin tämä loma olisi kyllä voinut olla pidempi ;)


Koulu alkoi tänä syksynä aikaisin - jo elokuun puolivälissä. Nyt viides vuosi on sikäli erilainen, että koko vuosi menee sairaalalla harjoitellessa. Tänä vuonna ei siis kuluteta turhan paljon luentosalia :) Vihdoin päästiin opiskeluissa siihen, mistä olen viimeiset neljä vuotta haaveillut! Käytännössä meidät on jaettu 6-7 hengen ryhmiin, joissa sitten koko vuoden vietämme. Olemme aina kolme viikkoa kerrallaan yhdessä paikassa, esimerkiksi hevossairaalassa, tuotantoeläinsairaalassa, pieneläinten kirurgialla jne.

Mä en tiennyt, että melontaa voi harrastaa myös seisten! 
Näitä kolmen viikon jaksoja on yhteensä kaksitoista. Toistaiseksi olen ollut tuotantoeläinsairaalassa ja hevossairaalassa. Tuotantoeläinsairaalahan sijaitsee Mäntsälässä, tutummin Saarella, keskellä maaseutua. Monet ajelivat edestakaisin, kimppakyydeillä se oli ihan mukavaa eikä tullut kovin kalliiksi. Siellä on myös asuntola, jossa osa voi majoittua. Itse asuin siellä pari viikkoa. Sinänsä ihan kivaa, kun voi keskittyä vain ja ainoastaan opiskeluun, eikä tarvitse käyttää turhaa aikaa matkoihin.

Koira sai kesätukan. Eka reaktio ajelun jälkeen oli huutonauru, joka ei meinannut ottaa loppuakseen...

Tuotantoeläimistä opin kyllä kolmen viikon aikana enemmän kuin koko nelosen syksyllä. Opettajat ovat todella mukavia, jaksavat selittää asiat juurta jaksaen ja me opiskelijat saamme itse tehdä hyvin paljon. Tykkäsin Saaren jaksosta todella paljon! Olen mm. päässyt osallistumaan leikkauksiin, tekemään lehmille tiineystarkastuksia, pistelemään vasikoita, nähnyt lehmien pedikyyriä, ottanut verinäytteitä sioista, uittanut kättä lehmien pyllyissä ja kaiken päätteeksi kirjaimellisesti saanut paskaa niskaan :D

Tulihan siellä rannallakin käytyä... 

Nyt viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet Viikissä hevossairaalassa. Koska en ymmärrä hevosista mitään, olen ajoittain tuntenut itseni aikamoiseksi pölkkypääksi. "Miten tän hevosen jalat saa nostettua kavioiden putsausta varten??" "Siis hä, pitääkö hevonen aina taluttaa vasemmalta puolelta?!" Kerran meinasin alkaa selittää hevosen pötsiäänistä, kunnes tajusin, että hevonen ei ole sama asia kuin lehmä... Kaikkea jännää olen kyllä päässyt todistamaan ja on kiva myös huomata, että itsevarmuus hevosten parissa kasvaa koko ajan. Vielä muutama viikko sitten en olisi uskaltanut ottaa verinäytettä hulluna riehuvasta varsasta tai mitata kuumetta villisti potkivalta tammalta...

Yritän muistaa pitää teidät ajan tasalla, ainakin kerrottavaa klinikkavuoden aikana varmasti riittää :)

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Reipas kandi se päivystää

Kello on 15.45 ja aloitan kohta päivystysvuoroni. Otan sinisen smurffiasun kaapista ja puen sen päälle. Kynät, kynälamppu, kuumemittari ja muistilaput taskuihin, stetoskooppi kaulaan ja uusi, valkoinen hoitajankello rinnuksiin. Sitten ei kun menoksi.

Päivystyshuoneessa on rauhallista. Meitä on yleensä kaksi nelosen kandia ja kaksi viitosta, lisäksi muutama eläinlääkäri ja eläintenhoitaja. Alkuilta on rauhallista, kuten aika usein alkuviikosta on. Autan ottamaan verinäytteitä, pitelen pientä koiraa ja katson kissan yleistutkimusta.

Osaan jo ihan itse analysoida verinäytteet. Menen pieneen laboratorioon, laitan hematokriittiputket sentrifuugiin pyörimään, tutkin näytteestä valkosolut ja pistän verikaasulaitteen surisemaan. Kun tulokset ovat valmiit, kone tulostaa ne liuskalle, josta kopioin ne tietokonejärjestelmään. Eläinlääkäri näkee ne saman tien toisessa huoneessa. Tällä eläimellä oli kaikki kunnossa, mutta joskus näen jo tuloksia naputellessa, että jokin arvo on pielessä. Tällöin saatan luntata pikkuruisesta muistivihkostani, mihin sairauteen tämä voisi viitata.

Verinäytteen otto koiralta -  Kuva
Pieni koira ontuu jalkaansa. Huolestuneet omistajat pelkäävät, että koiralla on jalka murtuneena. Pikkuinen pomppii reippaana tutkimushuoneessa edestakaisin ja saan juoksennella sen perässä kun teen sille yleistutkimuksen. Kirjoitan sille anamneesin eli sairaskertomuksen tietokoneelle ja kirjaan sen perustiedot. Kyselen tarkasti, miten ja milloin onnettomuus on tapahtunut, miten tämä on ilmennyt jne.

Eläinlääkäri tarkastelee kirjoittamaani sairaskertomusta ja kyselee tarkentavia kysymyksiä. Kun hän on saanut kuvan tapauksesta, hän menee itse vielä tutkimaan pikkukoiran ja juttelee omistaijen kanssa mahdollisesta ongelmasta ja jatko-hoidosta. Koiralta päätetään ottaa röngenkuvat, jotta voidaan varmistaa, onko jalassa murtuma.

Koska en osaa vielä yksin käyttää röngenlaitteita, pyydän mukaani viitosen kandin. Eläinlääkäri jää sillä aikaa tutkimaan toista potilasta. Käynnistämme röngenlaitteet, puemme omistajille lyijyesiliinat ja laitamme koiran pöydälle. Asettelussa menee hetki, koska raukka on kipeä, lopulta saamme kuitenkin omistaijen yhteistyöllä koiran oikeaan asentoon ja juoksemme sermin taakse painamaan nappia. Kuvasta tuli tarkka, niinpä lähetämme sen tietokonejärjestelmään, josta eläinlääkäri jälleen voi tarkastella sitä toisesta huoneesta käsin.


Eläinlääkärin kanssa tutkimme tarkasti kuvan ja eläinlääkäri pyytää meitä kertomaan, missä luussa murtuma sijaitsee. Pienet aivosolut jouvat koetukselle, kun kaivan muistini syövereistä etujalan luiden nimiä. Tällä kertaa murtuma on onneksi niin helppo, että se hoituu kipsillä, eikä jalkaa tarvitse leikata. Katson tarkasti, miten kipsi ja lasta tehdään. Juu, juuri näin se opetettiin ortopedian luennoillakin!

Lopulta se on valmis. Saan itse kirjoittaa koiralle kotiutumispaperit, joihin kirjoitetaan omistajalle ylös tärkeimmät tiedot, mitä koiralle on tehty, mitä sille suunnitellaan jatko-hoidoksi ja mitä lääkkeitä sen pitää syödä. Omistajat ovat helpottuneita, kun saavat murusensa takaisin ja osaavat jo hymyilläkin sen isolle, vaaleanpunaiselle kipsille. Kerron heille, miten koira kannattaa kotona hoitaa ja mitä lääkkeitä se tarvitsee. Lopulta saatan heidät ovelle.

Loppuiltaa kohti potilaita tulee enemmän, yhdeksän aikoihin käy suorastaan hulina päivystyshuoneessa. Hoidan syömätöntä koiraa, ripuloivaa pentua ja tutkin kissan saamaa haavaa. Eräs koira on syönyt ksylitolipurukumia, pistän sille lääkettä, jotta se oksentaisi. Siltä otetaan varmuuden vuoksi myös verinäytteet, jotta voidaan tutkia, onko sillä verensokeri alhaalla. Se saa suonensisäisesti nestettä ja hieman glukoosia. Vanha kissa päädytään lopettamaan.

Päivän viimeinen potilas on niin mukaansatempaava, etten edes tajua kellon kulumista. Kun viitosen kandi ja eläinlääkäri ovat jo pariin kertaan vihjanneet, että saan kyllä mennä, jos haluan, maltan lopulta lähetä. Heti kun olen kotiuttanut koirani! En tykkää jättää asioita kesken ja haluan tietää, mitä sille koiralle tehdään.

Lopultakin tulee sopiva hetki livistää. Desinfioin stetoskoopin ja muut tavarat alkoholilla ja pakkaan ne laukkuun. Huikkaisen iloisena heiheit ja menen vaihtamaan vaatteet. Vuoroni olisi päättynyt jo yli tunti sitten, mutta en välitä. Viimeinen potilas hymyilyttää vieläkin. Kunpa noin mukavia eläimiä ja fiksuja omistaija olisi enemmänkin!

Kävelen kotiin pirteässä pakkasilmassa. Taivaalla tuikkivat pikkuiset tähdet, bussi ajaa ohitseni, pari koiranulkoiluttajaa kävelee vastaan. Nyt, kun pääsin sairaalalta pois, huomaan, kuinka väsynyt olenkaan. Kotona syön iltapalaa ja kaadun suoraan sänkyyn.

Tapaukset perustuvat osittain tositapahtumiin, mutta kaikki potilaat ovat fiktiivisiä salassapitovelvollisuuden vuoksi. 

torstai 13. helmikuuta 2014

Alkuvuoden fiiliksiä

Heipparallaa sateen ja loskan keskeltä! 

Voitteko kuvitella sen tunteen, kun pää on niin täynnä tietoa, että täytyy laittaa korvat kiinni, ettei ylimääräinen pursua sieltä ulos? Juuri siltä musta on tuntunut koko nelosvuoden. Tämä on ollut uskomattoman tiivis vuosi, mutta samalla niin mielenkiintoinen ja antoisa. 


Ennen joululomaa opiskelimme hevostauteja, -kirurgiaa ja -ortopediaa. Saimme suorittaa koulun opetushevosille silmätutkimuksen ja tutkia niiden jänteet, nivelet ja luut. Tentti meni hieman tahmeasti, koska en ymmärrä hevosista mitään. On jännä, miten tieto ei jää päähän ollenkaan, kun ei ole minkäänlaista ennakkotietoa asiasta. Onneksi pystyn päivystyksien perusteella hieman päättelemään, mihin tapauksiin todennäköisimmin törmää kunnaneläinlääkärinä. Sen ainakin tiedän, että hevossairaalan pitäjää minusta ei tule! :) 


Nyt alkuvuosi on mennyt täysin lisääntymistieteen parissa. Kaksi ensimmäistä viikkoa opiskelimme lisääntymisfysiologiaa, johon kuului mm. hormonit, kiimakierrot ja muut jännittävyydet. Opin myös paljon hyödyllisiä asioita, kuten esimerkiksi sen, että rukoilijasirkkojen parittelu on hieman, hmm, rajunpuoleista. Koiraan aivoissa on mekanismi, joka estää sitä saamasta ejakulaatiota. Niinpä naaras puree siltä pään irti, jolloin se voi hedelmöittää naaraan. Erään punkkilajin koiraat puolestaan ruiskuttavat siemenensä naaraan vatsaonteloon, koska eivät yllä sinne. Jos naaras parittelee liian monen koiraan kanssa, se menehtyy saamiinsa pistovammoihin. Ja nyt ihmettelette vielä, miksi mulla on joskus vaikeuksia keskittyä luennolla olennaiseen?! :D 


Muutama päivystysvuorokin on ollut. Hevossairaalassa on usein ollut aika hiljaista, mutta statuksia olen saanut ottaa paljonkin. Statuksen otto tarkoittaa siis sitä, että sairaalassa oleville hevosille tehdään yleistutkimus aina muutaman tunnin välein. Siihen kuuluu esimerkiksi sydämen, keuhkojen ja suolistoäänien kuuntelu, sykkeen tunnustelu raajoista, limakalvojen tarkastelu ja lämmön mittaus. Yhteistyö hevosten kanssa on alkanut sujua yhä paremmin, mitä enemmän näiden otusten kanssa olen ollut tekemisissä, vaikka hauskoja tilanteita onkin tullut eteen aina välillä. 

Hevosten loimi aiheutti mulle päänvaivaa yksi päivä. Siinä tuntui olevan miljoona solkea, olin ihan pyörällä päästäni. Muutenkin meni hetki, ennen kuin keksin, miten se kannattaa helpoiten ottaa pois. Kavioiden putsauksen unohdan ihan joka kerta, kun otan hevosen karsinasta. Sen seurauksena saankin olla luuttuamassa lattioita seuraavaksi... Lämmönmittaus tuntuu olevan kauhistus monelle hevoselle. Olenkin saanut välillä leikkiä hippaa ja piiripienipyörii -leikkiä aikani, ennen kuin lämpö on saatu asiallisesti mitattua. 


Pieneläinsairaala se vaan tuntuu vetävän minua puoleensa kuin magneetti, kai se on jo aika myöntää. Viihdyn pieneläinten parissa ja ymmärrän niitä hyvin. Pikkuhiljaa tuntuu, että oikeasti osaan jo neuvoa asiakkaita ja auttaa heidän ongelmissaan. Aika monta kertaa eläinlääkäri on ollut kanssani samaa mieltä potilaan ongelmasta ja jatko-hoidosta, se lämmittää mieltä aina yhtä paljon. On älyttömän kivaa huomata, että olen oppinut jotain vuoden kuluessa, vaikka se ei aina siltä tunnukaan, kun opiskelen päivät pitkät (välillä yöt myös). 


Kun saan huolestuneen asiakkaan hymyilemään kiitollisena, tulee vaan niin hyvä mieli. Kun kuoleman partaalla ollut kissa lopulta avaa silmänsä ja nostaa päätään, tuntuu juuri siltä, että olen oikeassa paikassa. Kun tutkimushuoneesta ryntää häntää vispaten koira ja hyvästelen onnellisen omistajan, silloin tiedän, että kaikki työ on vaivansa arvoista. 

Tsemppiä kaikille lukijoille ja erityisesti pääsykokeisiin lukijoille! 

ps. Vastailin parhaani mukaan vanhoihin kommentteihin. Pahoittelen, että vastaaminen kesti näin kauan!