Välillä sitä ei voi olla miettimättä...

Pitäisi kirjoittaa kandityö, jonka kirjoittamista olen tehokkaasti siirtänyt eteenpäin jo lähes vuoden verran. Artikkeleita olen kerännyt ja lukaissut, mutta tarkempi lukeminen ja kirjoittaminen tökkii. Nyt olen jo tunnin verran lukenut yhtä artikkelia, enkä vieläkään ymmärrä hölkäsen pöläystä, mitä kirjoittajat yrittävät sanoa.

Samaan aikaan huomaan yhtäkkiä surffailevani ihmislääkiksen sivuilla ja selaavani ihmislääketieteellisiä tutkimusartikkeleita ihan vapaaehtoisesti. Mua on ruvennut kiinnostamaan tutkimuspuoli ihan sikana, mutta eläinlääketieteen tutkimus kuulostaa kovin tylsältä. Ihmispuoli on se, mikä mua kiinnostaa. Tiedän kuitenkin, ettei musta ihmislääkäriä tule ikinä, enkä oikeastaan koskaan ole sellaiseksi halunnutkaan.

Joku päivä sitten kuitenkin sain itteni kiinni itse teosta: selaamasta lääketieteen koulutusohjelmaa. Ihan vaan mielenkiinnosta, ilman sivuajatuksia. Kuitenkin on selvää, että eläinlääkäri on juuri sitä mitä haluan tehdä ja sellaiseksi aion myös valmistua. Jos olisi joku tutkijalääkärilinja, jossa ei tarvitsisi opiskella lääketiedettä, niin olisin mukana heti.

Kiinnostus tutkimukseen heräsi monta vuotta sitten, kun luin kirjan tutkijalääkäristä. Lääkäri tutki erästä tosi vaikeaa leukemian muotoa. Monen vuoden tutkimustyön tuloksena hän oli onnistunut jopa kehittämään siihen mahdollisen hoitomuodon. Lääkkeen tutkimus oli kuitenkin kesken, paraikaa sitä tutkittiin eläimillä. Kesken kaiken mies sai tietää, että hänen tyttärensä sairastui juuri tähän syöpään, ja lapsella aika oli käymässä vähiin. Kirja kertoo isän taistelusta lapsensa hengestä, tutkijan ponnisteluista ja byrokratian turhauttavista kiemuroista. Kun lääkäri ei saa erityislupaa käyttää lääkettä lapselleen, hän tekee äärimmäisen epätoivoisen ratkaisun: hän tartuttaa itselleen syövän ja testaa itselleen lääkkeen. En tosin muista, miten tää käytännössä toimi, miten syövän voi tartuttaa itselleen, joku juttu siinä oli. Kirja oli tosi mukaansatempaava ja aina sen jälkeen mua on kiinnostanut syöpätutkimus ihan hurjasti.

Olen joskus lukenut, että tietyt virukset hakeutuvat erityisesti syöpäsoluihin. Kuvitelkaapa, jos näitä viruksia voisi hyödyntää vaikeasti parannettavien syöpien hoidossa! Ehkäpä viruksia voisi muutella niin, että ne myös tuhoavat kohdesolunsa, jolloin niitä voisi käyttää vaikkapa pitkälle levinneen luuydin- tai aivosyövän hoidossa!

Kuva

Toinen asia, joka on jäänyt mieleen oli lukioaikana vierailu dialyysiosastolla. Siellä hoidetaan munuaisen vajaatoiminnasta kärsiviä potilaita. Se oli jotenkin aika karua. Potilaiden elämä on käytännössä sairaalasta riippuvainen, he joutuvat monta kertaa viikossa käymään hoidossa ja jokainen hoito kestää pari tuntia. Hoidon aikana koko ihmisen veri menee koneen läpi keinotekoisesti puhdistettavaksi. Käsivarsiin pistetään valtavat neulat, joista veri kulkee letkujen kautta koneeseen. Verta luovuttaneena tiedän, että kyynärtaipeet voivat arpeutua jo pian, vaikka kävisi vain muutaman kerran vuodessa. Miettikääpä, miten hankaliksi näillä menee piikittäminen pidemmän päälle! Ilman munuaisensiirtoa koko elämä pitää suunnitella uusiksi, lyhyetkin reissut menee tosi hankaliksi ja jo mökkireissu vaatii tarkkaa suunnittelua. Kuten varmaan tiedätte, elinsiirrot ovat vielä nykyäänkin tosi hankalia, koska kaikilla ihmisillä on erilaiset kudostekijät. Sopivaa elintä joutuu odottamaan vuosikausia, koska siirtoa tarvitsevia on paljon enemmän kuin luovuttajia. Vielä enemmän haastetta asettaa verisuonten kalkkeutuminen. Monella diabetespotilaalla verisuonet ovat niin hauraat, että munuaisensiirtoa ei voida tehdä. Miettikääpä sitä!

Kuva

Välillä sitä ei voi olla miettimättä, mitä sitä nyt sitten oikeasti haluaa isona tehdä tai mihin tää tie vielä vie... Eläinlääketiedekin on niin älyttömän laaja ala, että voisin oikeasti työllistyä melkeinpä ihan mihin vaan. Toisinaan en malta millään odottaa, että opiskelu loppuu ja pääsisin jo oikeasti töihin, välillä taas toivon, että tää opiskelu ei loppuisi ikinä ja voisin vaan nauttia opiskelijaelämästä lopun elämääni.

Kuka tietää, ehkä mun kohtalona on olla ikuinen opiskelija. Valmistuttuani eläinlääkäriksi, päätänkin ruveta ihmislääkäriksi, sen jälkeen tietenkin jatko-opiskelijaksi ja kaiken tämän jälkeen päätän sittenkin ruveta asianajajaksi :D Kun lopulta saan kymmenennen ammattitutkintoni 70-vuotiaana, jään onnellisesti eläkeelle ja nauran räkäisesti, että en millään enää ehdi maksaa takaisin viidenkymmenen vuoden aikana nostetut opintolainat...

Näihin mietteisiin mä toivotam onnellista ja hyvää jou- eikun siis loppupäivää.

Sikalaharjoittelu III - vinoja ajatuksia ja kieroa mielikuvitusta

Saamieni palautteiden perusteella possupostauksistani on tykätty, siis kiitos ja kumarrus palautteista, niitä on aina kiva lukea :)

Pieni maitoparta <3

Viimeisenä possupostauksena vielä tunnelmia ja ajatuksia harjoittelun aikana: 

Päivä 1: 

Sika paskoo. Paljon. Lannan ja virtsan kyllästämä olki painaa. Paljon. 

Todistan heti aamusta porsituksen ja avustan possujen siirroissa. Totean, että possut ovat ääniarkoja ja opin, että sika sanoo paljon muutakin kuin röh. 

Päivän lopussa totean: MUN UUSI LEMPIELÄIN ON SIKA! 

Päivä 2: Lanta painaa vielä enemmän kuin eilen. Ei ihme, että kaikki maanviljelijät ovat kehonrakentajien näköisiä. Välillä tunnen itteni kunnon stadilaiseksi, kun emäntä näyttää, miten kottikärryä työnnetään. Mut hei, enmä voi osata. Joskus pienenä oon ehkä lykkiny pihalla lehtiä lasten kottikärryissä... 

Paras ystäväni kahden viikon aikana.

Opin erottamaan possupojat ja -tytöt toisistaan. Tiesittekö, että pojillakin on tissit? Ja että tytöllä voi olla napatyrä, joka näyttää ihan pojan vehkeeltä? Sikaseksologia ei siis ole ihan niin helppoa kuin ehkä luulis...

Päivä 3: Olipa sairaan siisti päivä! Sain tehdä ja kokea vaikka mitä uutta ja jännää! Tiesittekö muuten, että emakot synnyttävät synkronissa? Kun yksi emakko synnyttää, se levittää ympärilleen feromonia, joka saa muutkin emakot synnyttämään lähipäivinä. Se ihan oikeasti toimii! 

Hieman seikkailuakin mahtui päivään. Isäntä lähti pihahommiin ja jätti mut yksin sikalaan. Heti isännän lähdettyä alkoi tapahtua. Siivotessani vauvaosastoa takanani seisoo yhtäkkiä sika. Jaa'a. Pihaton ovi oli sepposen selällään. Fiksut siat ovat oppineet avaamaan oven kärsällään ja päättivät mennä sikalakierrokselle omin päin. Pienen metsästysreissun jälkeen sain rouvat takaisin kotiinsa. 

Eiks niin, että on ihan normaalia, että ihmisellä on käytetty piikki etutaskussa?!

Päivä 4: Opin erottamaan eri sikarotuja, jännää! Sain lisäksi soveltaa koulun genetiikan tunnilla opetettuja asioita ihan käytännössä, sekin oli hienoa :) 

Lannan lapioiminenkaan ei enää tunnu miltään. Itse asiassa se on harvinaisen rentouttavaa puuhaa. 

Ramaisee! 

Päivä 5: Huomaan olevani aikaani edellä. Mikrobiologia ei kiinnostaisi yhtään ja bakteeritkin ovat aika tylsiä. Sen sijaan haluaisin vaan suoraan ruveta opiskelemaan tauteja! Tutkin sairaiden possujen oireita ja totean niillä toinen toistaan huolestuttavampia tauteja. Ehkä ihan hyvä, ettei olla opiskeltu niitä vielä paljon :) 

Jos possu yskii, kun annan niille olkea, köh niin onhan se aivan liian arkista väittää, että syynä olisi köh köh olki. Mun mielestä joku eksoottinen Australiais-amerikkalainen-sinivihertäplikäs blonchopleurapneumiitti kuulostaa paljon jännittävämmältä. Aina kun kirjasta löydän jonkun uuden taudin, totean seuraavana päivänä täsmälleen samat oireet ainakin parilla possulla. Ai miten niin vilkas mielikuvitus? Onneksi en opiskele ihmislääkäriksi, tulisin luulosairaaksi ;)

Hui, apua, olen eksynyt! Mamiii!

Päivä 7: Yllätyin totaalisesti kun huomasin, että pikkupossut voivat nukkua TODELLA sikeästi. Luulin sitä ensin kuolleeksi :) Ja tiesittekö, että siatkin kuorsaavat? Ja kovaäänisesti kuorsaavatkin. 

Päivä 8: Leikin eläinlääkäriä ihan urakalla ja totesin, että taidan sittenkin olla oikealla alalla. Sain leikkiä ultraäänilaitteella ja pääsin hyödyntämään viime ompelukerhon oppeja. 

Päivä 9: Unohdin hetkeksi ennakkoluuloni ja pelkoni ja onneksi tein niin! Loppupäivästä jäi mahtava voittajafiilis, kun huomasin, että siat eivät syöneetkään minua, enkä edes pistänyt itseäni tällä kertaa :)

Välillä olen kyllä ihan tyytyväinen etten ole sika. *puistatus* 

Aloin myös pohtimaan tulevaisuudensuunnitelmia. Pieneläimet ovat aina olleet lähellä sydäntä, kuntapraktiikkakin on toisaalta aina kiinnostanut. Tässä harjoittelun aikana olen ruvennut epäilemään, haluanko sittenkään pieneläinpuolelle. Olen jo aiemmin pohtinut, meneekö kaikki hössötys pieneläimien ympärille jo liian pitkälle ja nähtyäni nyt toisen puolen ajatukseni tuntuvat vaan konkretisoituneen. Ihmisetkin ovat erilaisia. 

Possujen nukkumisasennot on välillä hieman... kröhöm... erikoislaatuiset?

Päivä 10: Sikalassamme ei ollut tarpeeksi kärpäsiä, joten emäntä meni hakemaan niitä kaupasta lisää! Päivän sitten ripustelin kärpäspusseja kattoon. Kyseessä on ehdottomasti inhottavin tehtävä harjoittelun aikana. Yök. Minulla taitaa kyllä olla harvinaisen kieroutunut käsitys asioista. 

Ja ei, emäntämme ei ole hullu. Kyseessä on petokärpäset, jotka syövät muut kärpäset pois ja pitävät näin sikalan kärpäskannan kurissa. Nerokasta! 

Päivä 11: Tuntuu siltä, että olen rehkinyt 9 tuntia punttisalilla! Ja nuo ihmiset tekevät tätä 7 päivää viikossa pyhät arjet, 365 päivää vuodessa! Huh. Katson kyllä joulukinkkuani eri silmin tänä jouluna. 

Kuva

Päivä 12: Haikea fiilis. Viimeinen päivä :( 

Sain vihdoin kokeilla sen kohutun kastraation! Aihe, josta voisin kirjoittaa kokonaan oman postauksensa, mutta tyydyn nyt vaan lyhyesti kommentoimaan. Olin totta puhuen hieman "pettynyt". Ei tuo nyt niin kauheaa ollut, kuin mitä olen kohun perusteella olettanut. Kokeneelta ihmiseltä siihen meni 10 sekuntia ja leikkausarpi juuri ja juuri sentin. Possut kirmaisivat tyytyväisinä häkissä leikkauksen jälkeen. En väitä, etteikö se sattuisi, mutta mielestäni on hieman ylireagoitu. 

Enkä tiedä, mitä hyötyä kivunlievityksestä on. Jos otat buranaa ja leikkaat itseäsi sormeen, miltä mahtaa tuntua? Uudessa laissa kysymys on kipulääkkeestä, puudutusaineita ei sikaloille anneta, joten puudutus ei tule toteutumaan. Lisäksi lääkkeen kuuluisi vaikuttaa puoli tuntia, mikä vaikeuttaa työtä käytännössä paljon. Jos leikattavana on 200 possua, homma hankaloituu paljon, jos ne pitää käydä läpi kahteen kertaan. Jos taas kipulääke annetaan kastraation yhteydessä, leikkaus sattuu yhtä paljon kuin ennenkin. 

Kemiallisesta kastraatiosta jo avauduinkin viime postauksessa. Mielestäni ainoa järkevä vaihtoehto olisi lopettaa kastraatiot kokonaan. Jo tarkemmin miettiessäkin tuntuu oikeastaan aika turhamaiselta tehdä tuollaista pelkästään lihaan syntyvän maun takia. Pelkkää ihmisen turhamaisuutta. Englannissahan tuottajat ovat tottuneita syömään karjunmakuista lihaa, siellä ei karjuja leikata. Miksi ei meilläkin? Käytännön ongelma tosin on tässäkin. Leikkaamattomat karjut tappelevat keskenään ja astuvat tyttösikoja. Tuloksena voi olla pahaakin jälkeä ja valtava stressi muille sioille. Käytännössä kun ei ihan ole mahdollista tarjota yksiö jokaikiselle lihasialle. 

Viimeistään tässä vaiheessa varmaan kaikkoavat viimeisetkin lukijat ja nekin, jotka kehuivat edellisiä postauksiani vetävät kommenttinsa takaisin tässä vaiheessa. Mutta kuten jo sanoin, käytännön elämä ei aina ole sitä, mitä kuluttajat kuvittelevat... 

Ajelen kotiin haikeana. Kun saavun kehä kolmoselle iskee kauhea masennus ja tekisi mieli kääntää auto ympäri. En kuulu tänne betoniviidakkoon, tekisi mieleni huutaa. Seuraavana aamuna tuntuu oudolta, kun ei tarvitsekaan mennä ruokkimaan vaaleanpunaisia nassikoita. Kauhea ikävä. Mikrobiologian kirja ilkkuu pilkallisena työpöydällä. Se on odottanut minua uskollisena. Siis. Takaisin arkeen.  

Sikalaharjoittelu I - pienet vaaleanpunaiset

Noniin, rakkaat. Ajattelin vaan ilmoittaa, että lopetan tän koulun ja ryhdyn maatalouslomittajaksi! Viihdyn paljon paremmin possujen ja lannan keskellä kuin bakteerien ja hylättyjen tenttien...

Mun lempipossu: Pilkku! 

Ei vaiskaan, vaikka kyllä possut ovat miljoona kertaa söpömpiä kuin bakteerit ja väkisinkin meinaa välillä loppua usko itteensä tässä opiskelujen aikana... 

Harjoitteluni osoittautui aivan mahtavaksi ja isäntäväki oli todella mukavaa. He todella yrittivät parhaansa opettaa minua ja huolehtivat siitä, että varmasti saan tehdä ja kokeilla kaikkea ja että saan mahdollisimman monipuolisen kuvan sikalan arjesta. Opin todella paljon ja opin myös ajattelemaan monia asioita aivan eri tavalla kuin ennen. 

Heti ensimmäisenä päivänä muutama emakko porsi, joten sain saman tien opetella tunnistamaan pian porsivan emakon, pistämisen sekä synnytysavun antamisen.

Käsineet ja liukaste olivatkin kova sana koko viikon, sillä porsivia emakoita oli todella paljon ja aina oli joku, jota piti seurata ja tarvittaessa avustaa. 

Ensimmäinen porsas, jonka vedin maailmaan tulen kyllä muistamaan aina! Olimme isännän kanssa kahdestaan kierroksella, kun isäntä havaitsi yhden avustettavan emakon. Ensin hän näytti mallia ja kokeili itse, miten päin porsas on siellä, jotta osaisi antaa neuvoja. Sitten ei muuta kuin hanskat käteen ja liukastetta niin että tursuaa käsistä ja sisään vain. 

Varovasti työnsin käden sian emättimeen. Se oli vielä paljon lämpöisempi kuin osasin odottaa! :) Työnsin käden vielä syvemmälle, aina kohdunsarveen asti. Yhtäkkiä tunsin jotain sormenpäissäni. Se oli sorkka! Hymyni ylsi ainakin korviin asti ja aivan innoissani huudahdin löydöstäni isännälle. Löysin pian toisenkin jalan. Seuraavaksi piti kuitenkin määritellä, miten päin porsas oikein oli. Hetken päästä havaitsin pienenpienen saparon. Noh, ei muuta kuin jaloista tiukka ote ja kiskomaan. 

Liukkaasta ankeriaasta onkin vaikeampi saada otetta kuin luulisi! Välillä porsaat myös vetävät jalkansa pois, kun yritän saada niistä otetta. Se on aika metka tunne, kun käyt pienen kanssa keskustelua emän sisällä siitä, tullaanko nyt ulos vai ei ;) Emakon supistuksia hyödyntäen sain possun ulos helposti. 

Siinä se oli! Ensimmäinen porsaani! Tuijotin sitä hetken sanattomana leveä hymy kasvoillani. Syntymä on aina yhtä ihmeellinen ja uusi tulokas aina yhtä suloinen :)

Possulapset maitobaarissa

Usein, kun myöhemmin jakelin pahnoja tai rehuja, jäin hetkeksi seuraamaan pikkuisten puuhailuja. Niitä olisin voinut tuijottaa vaikka koko päivän, niin hellyyttäviä ne olivat! Niitä katsellessani myös muistin aina uudelleen, miksi käyn tätä koulua ja miksi teen tätä kaikkea. 

Porsitusapua sain antaa vielä monta kertaa harjoittelun aikana, mutta tunne oli yhtä mahtava aina, kun vedin uuden pikkuisen maailmaan, yhtä sanoinkuvaamattomalta tuntui jokainen pieni vaaleanpunainen nyytti. 

Yksi possu jäi erityisesti mieleen. Jouduin avustaa sen maailmaan, koska synnytys oli venynyt tosi pitkäksi. Se ei hengittänyt itse. Poistin sen kurkusta hieman limaa, ravistelin sen hellästi hieman pää alaspäin ja sitten puhalsin varovasti sen kärsään, kuten oli näytetty. Hetken päästä se haukkoi henkeään ja alkoi yskiä :') Normaalisti possut lähivät lähes välittömästi syntymän jälkeen ryömimään ja hamuamaan omaa nisäänsä. Tämä jäi kuitenkin vain makaamaan velttona. Annoin sen hetken olla, koska napanuorakin oli vielä kiinni. Hetken päästä tultuani takaisin havaitsin sen olevan jääkylmä. Se kuitenkin hengitti vielä, joten otin sen ja laitoin lämpölampun alle hetkeksi. 

Sairas possuparka :( Kuvan porsas vajaan viikon ikäinen... 

Edelleen se oli ihan veltto ja aivan kalpea. En tiennyt mikä sitä vaivasi, ennen kuin isäntä käveli ohi ja huomautti, että sillä on verenhukka. Sillä oli ilmeisesti napanuora katkennut liian läheltä napaa liian aikaisin ja vuotanut sen takia verta. Isäntä näytti, miten napanuora sidotaan ja tein possulle oikeaoppisen ligatuuran :) Annoin vielä rautapiikin ja tein sille lämpimän petin styroksilaatikkoon, jotta se lämpenisi. Vein sen taas lämpölampun alle ja toivoin parasta. Uskokaa tai älkää, illalla se jo tyytyväisenä röhkien käveli ympäri karsinaa ja kilpaili sisarustensa kanssa maitobaarin antimista! Se oli hieno hetki, se! 

Laitoin myös uusia porsaanalkuja alulle: 

Olen jo pitkään halunnut kokeilla tätä, nimittäin keinosiemennystä! Se olikin paljon helpompaa kuin luulin, olin kuvitellut sen hyvinkin monimutkaiseksi operaatioksi :) Isäntä taas näytti mallia ja minä tein perässä toisella emakolla, ei ollut vaikeaa, mutta mahtavaa päästä kokeilemaan! 

Sain myös kokea sian elinkaaren päättymisen ja eläinlääkärin hieman negatiivisemman puolen. Pääsin käyttämään tällaista vehjettä: 

Pulttipistoolia! En ole ikinä tappanut eläintä ja eka kerta kieltämättä hirvitti. Asia kuitenkin kuuluu aika läheisesti eläinlääkärin arkeen ja olin muutenkin utelias näkemään, miten se tapahtuu. Isäntä lykkäsikin sen sijaan mulle aseen ja neuvoi, miten se hoituu. Päässäni risteili miljoona epäilystä. Mitä jos ammun ohi? Mitä jos se ei kuolekaan? Mitä jos ase rähähtää käsiin tai osun itteeni tai jotain? A p u a ! Isäntä rauhoitteli, ettei siinä mitään käy ja näytti miten se kuuluu tehdä. 

Pidätte mua varmaan barbaarina tai jotain, mutta ei se oikeasti ollut kovin kummoista. Aika helposti se meni. Pam ja sillä selvä. Enemmän päänvaivaa aiheutti ehkä se ase itse, edelleen tunnen pienoista kunnioistusta sitä kohtaan ja myönnän lisäksi olevani paukkuarka :) Useimmiten possun lopettaminen on kuitenkin helpotus, kun sen saa päästää tuskistaan. Olen omituisella tavalla hyvin kiitollinen, että isäntäväki näytti mulle tämänkin puolen. Kun aihe tulee myöhemmin eteen, pääsen huomattavasti helpommalla... 

Lisääkin negatiivisia puolia sain kokea. Kun pistää itsensä ranteeseen tällaisella: 

... jälki ei välttämättä ole kovin kaunis: 

Halusin saada monipuolisen kuvan sikalasta ja sen myös sain :D Saan syyttää ainoastaan itseäni, kun suostuin hommaan. Isäntä olikin jo aikaisemmin todennut, että välityspossujen rokotus on miesten puuhaa. Noh, sehän ei meikäläistä pysäyttänyt ja menin kokeilemaan innosta puhkuen. Eihän se niin helppoa ollutkaan, ei. Neljän sian jälkeen kädet ja jalat vapisivat ihan holtittomasti ja voimat oli aivan loppu. Arvon teinit olivat ehdottomasti eri mieltä toimituksesta ja pistivät vastaan minkä kerkesivät. Jokainen niistä panoin sen 30 kiloa, joten voi vain kuvitella miltä tuntuu nostaa tämä toisella kädellä ja pistää nopeasti toisella kädellä piikin niskaan. Yksi teineistä oli erityisen pahalla tuulella, mulla lipesi käsi ja pistin itseni täysillä ranteeseen. Tunsin miten piikki kalahti luuhun. Aijaijau. Se muuten sattui! 

Toisaalta tapaus oli hyvin opettavainen ja avasi silmät uudella tavalla. Nimittäin kemiallinen kastraatio. Se kuulostaa tosi helpolta ja kivalta teoriassa. Käytännössä kuitenkin ei. Kyseistä piikkiä ei nimittäin pistetä söpöille pikku nasuille, kun ne ovat sylikokoisia, vaan isoille, vastaanhangoitteleville teinisioille ennen välitykseen menoa. Tehtävään ei oikeasti pysty kuin satakiloinen mies tai vastaavasti kolme naista juuri ja juuri. Olen itse kokeillut. Se ei vaan käytännössä toimi, vaikka kuinka kuulostaa teoriassa eläinystävälliseltä ja helpolta.

Asiassa on toinenkin riski. Sioille käytettävä kastraatioaine soveltuu nimittäin ihmisillekin. Onneksi minä pistin vain antibioottia itseeni. En kuitenkaan haluaisi olla sen isännän tilalla, jolta käsi lipeää kastroidessa...

Toivon, että joku ymmärtäisi tämän ja toteaisi, että asiat eivät aina ole yksiselitteisiä ja helppoja. 

Aivan liikaa tehdään päätöksiä toimiston pöydällä miettimättä asiaa lainkaan käytännön kannalta. Tärkein viesti jonka viikon aikana opin, olikin ehkä tämä. Jotta asiaa voisi arvostella ja tuomita, pitää olla itse kokenut sen, ilman käytännön kokemusta ei voi tietää koko totuutta. Sikalatuottajien hommia vaikeutetaan jatkuvasti säätelemällä lakeja ja säädöksiä, jotka eivät vaan käytännössä toimi niin kuin sinisilmäiset kuluttajat kuvittelevat. Samaan aikaan sianlihan hinta kuitenkin kohoaa vain muutamia prosentteja, jotka eivät mitenkään riitä kattamaan kaikkia kuluja. 

Kylläpä tuli taas kilometripostaus! Enkä mä oo oikeesti vielä kirjoittanut läheskään puoliakaan siitä, mitä kaikkea siistiä sain kokea! Noh, ensi kerralla lisää pieniä vaaleanpunaisia! Ja toki hieman isompiakin :) 

Fail.

Löysin tässä pari hauskaa kuvaa pidettyäni hieman taukoa tenttiinlukemisen välillä:

Tää on niin totta! Saatan viettää koko päivän tenttiprujujen ääressä puuhaillen ihan KAIKKEA muuta kuin pänttäämistä. Illalla vielä olen oikein tyytyväinen itseeni, kun olen ollut niin ahkera. Seuraavana aamuna valkenee totuus, kun jatkan siitä mihin jäin edellisiltana ja tajuan, että olen edennyt noin pari sivua koko päivänä :P

Aina kun on tentti tulossa, niin iskee kauhee into tehdä kaikkea mahdollista, jopa kotityöt tuntuu yhtäkkiä älyttömän kivalta vaihtoehdolta, vaikka normaalisti välttelen niitä viimeiseen asti... 

Nyt taidan kuitenkin olla jollain lailla kipeä tai jotain muuta on pahasti pielessä, kun olen puolentoista päivän aikana saanut luettua 3/4 koko tenttialueesta ja kertaakaan ei ole käynyt mielessäkään tarttua moppiin o.O Ja tentti on kuitenkin vasta ensi perjantai!! oiskohan YTHS:llä vielä vapaata huomiseksi???

Ja tää alempi kuva on kans niin totta: 

Väillä tuo on ihan äärimmäisen masentavaa. Sitä opiskelee hiki hatussa monta päivää putkeen ja pänttää hulluna tajuakseen sitten, että tentissä kysytään jotain aivan muuta kuin mitä on opiskellut ja kaikkea nippelitietoa, jota on ohittanut tyylikkäästi, koska se on aivan turhaa tietoa ja unohtuisi joka tapauksessa seuraavaan viikkoon mennessä. 

Kuvasarjaa pitäisi jatkaa viel jollai käyrällä joka esittää tenttimenestyksen pänttäämisen käytetyn ajan funktiona. Kuten olen jo valittanut aikaisemmin, ne ovat voimakkaasti kääntäen verrannolliset. 

Sain vähän aikaa tietää, että lukuvuoden ensimmäinen tentti ei mennyt läpi. Fail. Olin jopa lukenut ja mielestäni osasin ihan kiitettävästi. Tenttikään ei ollut erityisen vaikea. Taidan olla harvinaisen tyhmä, kun tieto ei vaan tartu, vaikka kuinka yritän. Sama mitä teen, ei vaan onnistu. Vuosikurssista pääsi läpi 90.3%. Masentavaa kuulua siihen pikkuriikkiseen vähemmistöön, joka istuu jälleen kerran uusinnassa :( 

Fail fail fail. Minkäs sille mahtaa, jos on vaan liian tyhmä tajuakseen. Välillä en voi olla miettimättä, mitä IHMETTÄ mä teen täällä. Tai miten ihmeessä olen ikinä päässyt tänne... 

Tai sit olen vaan laiska paska. Se vois olla se toinen selitys. Fail jälleen. 

Mut nyt kahvikupponen käteen ja takaisin tenttiprujujen ääreen. Kokeilin nyt uutta lukumetodia. Aikaisemmin oon päntänny kirjoja ja vasta sen jälkeen käynyt vielä prujuja läpi muistutuksena. Nyt en koske lainkaan kirjaan, vain jos jotain jää epäselväksi, niin tarkistan sieltä. Lisäksi laadin itselleni joka luennosta muutaman kysymyksen ja keskeisimmät termit. Ensi viikolla ennen tenttiä käyn kysymykset läpi ja etsin niihin vastaukset. Katsotaan tuottaako tulosta. 

It was the best day in my life...

Näin pääsykokeiden tulosten kunniaksi voisin vähän kertoa omasta urakasta vuosi sitten. Mutta ihan ensimmäiseksi, mahtionnittelut kaikille sisäänpäässeille! Aivan mahtavaa! 

Omat tunnelmat vuoden takaa ovat vielä elävästi muistissa. Se oli ehkä parasta, mitä mulle oli ikinä tapahtunut... 

Paras kirje ikinä!

Olin lukenut kymmenen pitkää kuukautta, hajoillut monta kertaa, ollut monesti lähellä luovututspistettä ja silti jotenkin aina sain jostain voimia jaksaa eteenpäin. Koe meni huonosti ja ajan vierähtäessä toivo sisäänpääsystä alkoi hiipua yhä pahemmin. Ajatus, että joutuisin viettämään kolmannenkin välivuoden, tuntui aivan sietämättömältä, joten olin tosi pettynyt kaikkeen ja ennen kaikkea itseeni. Samalla olin ehdottomasti sitä mieltä, että olin tehnyt parhaani ja enempään en pysty, joten jos en nyt pääse, en pääsisi myöhemminkään. 

Lukusuunnitelma. Ainakin paperilla hyvän näköinen. 

Eräs hyvä kaverini vinkkasi mahdollisuuden Tartosta, jonne hakukin meni sopivasti vasta tulosten julkistamisen jälkeen. Päätin, että tästä tulee kakkosvaihtoehtoni, kun ei täällä tärppää. Pikkuhiljaa se alkoi tuntuakin ihan hyvältä vaihtoehdolta, kun aloin ottaa siitä selvää. Olin jo melkein päättänyt meneväni sinne ja ajatus ulkomaistakaan ei tuntunut enää niin pelottavalta. 

Silti pieni epätoivo kaiveli jatkuvasti. Olin nähnyt ihan valtavan vaivan ja yrittänyt ihan tosissani. Jos ei tämä työ kerran riitä, niin mikä sitten? Olin hyvin pettynyt itseeni. 

Siinä se on omassa paheksutussa, inhotussa, kieroonkatsotussa persoonassaan. 

Aloitin elokuun puolivälissä kertaamalla lukion fysiikat ja kemiat sekä ihmisbilsat. Edellisestä kerrasta viisastuneena laskin jo heti alusta lähtien kaikki eteen tulevat laskut. Lainasin kirjastosta pinoittain pääsykoemateriaalia, joita luin ja laskin pää sauhuten. Pari kuukautta meni lähinnä lukiojuttujen parissa.

    

Täytyy vielä huomauttaa tähän väliin, että koko sen ajan tein osa-aikaista työtä, noin 25-30 tuntia viikossa. 

Joskus loka-marraskuussa aloitin Galenoksen lukemisen. Kävin sen läpi hitaasti ja huolella. Monet asiat tuntui suorastaan heprealta, välillä tuntui kuin seinä olisi tullut vastaan. En vaan tajunnut. Hankin lisätietoa valmennusmateriaaleista, koulukirjoista ja netistä. Kahlasin vaikeat kohdat läpi vaikka väkisin, kunnes ne pikkuhiljaa aukesivat. 

Galenos-hepreaa

Tein satoja sivuja muistiinpanoja, välillä kirjoitin samasta aiheesta kolme eri muistiinpanoa eri kirjojen pohjalta ja lopulta kirjoitin vielä puhtaaksi. Tein myös miellekarttoja, piirroksia ja kaikkea mahdollista. 

Osa muistiinpanoistani. Paperia kyllä kului. 

Myös alleviivauksia ja reunamerkintöjä tein Galenokseen roppakaupalla. Vähitellen se alkoikin muistuttaa pikkulapsen värityskirjaa. 

Pääsykoevärityskirja

Tammikuussa iski kamala motivaationpuute. En olisi jaksanut lukea, laskut ei sujuneet ja kiinnostus lopahti täysin. Töissä hajoilin jatkuvasti, olin koko ajan kiukkuinen ja saatoin tuiskaista työkavereille ilkeästi ihan ilman syytä. Tunteet oli jatkuvasti pinnalla ja kyyneletkään eivät olleet kaukana. Samalla oli kuitenkin tavoite kirkkaana mielessä. Haluan eläinlääkikseen, haluan eläinlääkikseen, haluan eläinlääkikseen! 

Opiskelijaesite, sitä pläräsin aina motivaation hiipuessa 

Ystävien, kavereiden, työporukan ja perheen tuki oli aivan korvaamatonta. Se jaksoi tsemppaamaan eteenpäin ja kohtaamaan vaikeudet. Vähitellen motivaatio palasi ja laskutkin alkoivat mennä rutiinilla. 

Oli parempia päiviä ja oli täysin tuottamattomia päiviä. Mitä enemmän tein hommia, sitä enemmän alkoivat tunteet heitellä kuin vuoristoradalla. Yhä useammin vanhat suunnitelmat nostivat päätään, menisinkö sittenkin vaan opiskelemaan kemiaa? Pääsisi niin paljon helpommalla. Vaihtoehto tuntui päivä päivältä yhä paremmalta. Jälleen kavereiden tuki auttoi pääsemään yli. Laitoin hakupaperit menemään eräs kaunis kevätaamu, ykkösvaihtoehtona eläinlääkis. 

Kyniäkin kului ihan muutama. 

Viikot vähenivät vähenemistään, samalla jännitys nousi yhä suuremmaksi. Eniten pelkäsin ehkä mokaamista. Mitä jos en tajua laskuja? Mitä jos en ehdi tehdä kaikkia tehtäviä? Mitä jos teen jotain tosi typerää huolimattomuusvirheitä tai jos en osaa yksikkömuunnoksia? Mitä jos en osaa lukea kaavakokoelmaa ja kopioin ihan väärät kaavat laskuihin? Mitä jos mä mokaan???

Aika onnistuneesti sotattu kirja.
Turha varmaan mainita, etten sattuneista syistä viitsinyt edes yrittää myydä kirjaani eteenpäin :)

Melkein viikkoa ennen pääsykoetta laitoin kirjat pois. Lukemiset on nyt luettu, enää ei kannata yrittää päntätä mitään uutta. Olen työni tehnyt ja parhaani yritin. Vähäsen selailin vielä muistiinpanoja ja kaavakokoelmaa muutamaa päivää ennen, mutta ei muuta. Alkuviikosta tein kaikkea muuta mukavaa, treenasin koirien kanssa, shoppailin ja nautin alkaneesta lomasta.

Keskiviikkona se sitten koitti. Jännityksestä ja kaikista peloista huolimatta lähdin kokeeseen aika itsevarmasti ja itseeni tyytyväisenä. Myös edellinen ilta ja yö oli sujunut hyvin ilman sen kummempaa stressaamista. Äiti halusi ehdottomasti tulla kuskiksi mukaan, joten ei tarvinnut edes ajaa itse paikalle. 

Pääsykokeessa kirjoitin kynä sauhuten. En jäänyt murehtimaan tehtävien vaikeutta, menin vaan kimppuun ja aloin tehdä. Parii kohtaa jätin tyhjiksi, kun en tajunnut alkuunkaan. Jotkut laskut olivat ihan ufoja ja aloitin yksinkertaisesti kopioimalla muutama lauseke ja kaava. Kyrpi hulluna, kun varsinaista Galenoksen tietoa ei kysytty kun yhdessä tehtävässä, kaikki muut teoriatehtävät olivat lähinnä luetunymmärtämistä. Aika meinasi loppua kesken. Rustasin viimeiset neljä tehtävää kauhealla kiireellä kädet vapisten puolessa tunnissa. 

"Koeaikaa jäljellä kymmenen minuuttia!"

Mielestäni ei mennyt hyvin ja olin pettynyt. Menimme äidin kanssa shoppailemaan, jotta edes vähän olisi jotain muuta ajateltavaa. Seuraavan viikon aikana en ajatellut pääsykoetta sen kummemmin, menin vähän ulkomaille nollaamaan päätä. Se teki hyvää ja pystyin hyvin keskittymään muihin asioihin. Vasta vähän ennen tulosten julkistamista epäilys ja pettymys nousi vahvasti pintaan. 

Päivää ennen h-hetkeä jännitti ihan mielettömästi. Enemmän kuin ikinä aikaisemmin. En saanut kunnolla nukuttua, heräsin monta kertaa. Tarkistin yliopistohaun sivuja ja yliopiston sivuja monta kertaa. Lopulta nukahdin ja heräsin vasta joskus kymmenen aikaan. Tulokset ovat tulleet!!!

Kädet vapisten avasin koneen. Tuskailin, miksi netti on niin hidas ja miksi se juuri tänään on niin superhidas. Yliopiston sivut avattuani vedin syvään henkeä ja klikkasin kohtalokasta listaa. Olin päättänyt lukea sen hitaasti nimi nimeltä, mutta vihdoin sen avattuani hyppäsin suoraan sukunimeni kirjaimen kohdalle. En ollut uskoa silmiäni.

Siellä se oli. 

Nimeni luki siellä. 

Oli pakko palata pari askelta taaksepäin. Oliko kyse hyväksyttyjen vai hylättyjen listasta? Luin sen hitaasti, aivan kuten ekaluokkalainen, joka on juuri oppinut aakkoset.

Ja alla nimeni. 

Aluksi ei tuntunut yhtään millekään. Olin ihan jäässä, istuin vaan ja tuijotin. Vähän aikaa kesti tajuta, mitä juuri oli tapahtumut. 

Vähitellen kuitenkin selkisi. Pääsin kuin pääsinkin! Mä pääsin!! Minusta tulee eläinlääkäri! Kaikki tunteet tuli pinnalle, olisi tehnyt mieli vaan huutaa ja nauraa ja itkeä samaan aikaan. Olisin voinut halata kaikkia vastaantulevia ihmisiä ja kiljua riemusta. Otin puhelimen käteen ja ilmoitin heti kaikille tärkeille ihmisille. Fiilis oli aivan sanoinkuvaamaton.

Paksu kirjekuori.

Kärkkysin postia kärsimättömänä, jotta saisin vielä viimeisen vahvistuksen. Selailin papereita koko päivän, aloin jo etsiä kämppää, koulukirjoja, selailin yliopiston sivuja ja kaikkia mahdollisia foorumeita. Oli pakko käydä työpaikallakin hehkuttamassa kaikille. Tuntui ihanalta, kun kaikki ihmiset onnitteli ja olivat onnelisia puolestani. 

Vielä monta päivää sen jälkeen oli uskomaton olo. Tapahtuiko tämä oikeasti? Pääsinkö oikeesti? Laitoin hyväksymiskirjeen seinälle, jotta voisin ihailla sitä mahdollisimman paljon. 

Kuluneet kymmenen kuukautta olivat elämäni rankimmat, mutta palkinto oli joka minuutin arvoinen. Kiitän kaikkia tuesta, ilman rakkaita ystäviä en olisi tänne päässyt. 

Kaikille sisäänpäässeille tahtoisin vaan sanoa, muistakaa nauttia tästä täysin siemauksin ja juhlikaa kunnolla! Ja rannalle jääneet taas, älkää luovuttako! Tehkää töitä entistä sisukkaammin, joskus vielä on teidän vuoro ja ovet aukeaa.