Pitäisi kirjoittaa kandityö, jonka kirjoittamista olen tehokkaasti siirtänyt eteenpäin jo lähes vuoden verran. Artikkeleita olen kerännyt ja lukaissut, mutta tarkempi lukeminen ja kirjoittaminen tökkii. Nyt olen jo tunnin verran lukenut yhtä artikkelia, enkä vieläkään ymmärrä hölkäsen pöläystä, mitä kirjoittajat yrittävät sanoa.
Samaan aikaan huomaan yhtäkkiä surffailevani
ihmislääkiksen sivuilla ja selaavani
ihmislääketieteellisiä tutkimusartikkeleita ihan vapaaehtoisesti. Mua on ruvennut kiinnostamaan tutkimuspuoli ihan sikana, mutta eläinlääketieteen tutkimus kuulostaa kovin tylsältä. Ihmispuoli on se, mikä mua kiinnostaa. Tiedän kuitenkin, ettei musta ihmislääkäriä tule ikinä, enkä oikeastaan koskaan ole sellaiseksi halunnutkaan.
Joku päivä sitten kuitenkin sain itteni kiinni itse teosta: selaamasta lääketieteen koulutusohjelmaa. Ihan vaan mielenkiinnosta, ilman sivuajatuksia. Kuitenkin on selvää, että eläinlääkäri on juuri sitä mitä haluan tehdä ja sellaiseksi aion myös valmistua. Jos olisi joku tutkijalääkärilinja, jossa ei tarvitsisi opiskella lääketiedettä, niin olisin mukana heti.
 |
|
Kiinnostus tutkimukseen heräsi monta vuotta sitten, kun luin kirjan tutkijalääkäristä. Lääkäri tutki erästä tosi vaikeaa leukemian muotoa. Monen vuoden tutkimustyön tuloksena hän oli onnistunut jopa kehittämään siihen mahdollisen hoitomuodon. Lääkkeen tutkimus oli kuitenkin kesken, paraikaa sitä tutkittiin eläimillä. Kesken kaiken mies sai tietää, että hänen tyttärensä sairastui juuri tähän syöpään, ja lapsella aika oli käymässä vähiin. Kirja kertoo isän taistelusta lapsensa hengestä, tutkijan ponnisteluista ja byrokratian turhauttavista kiemuroista. Kun lääkäri ei saa erityislupaa käyttää lääkettä lapselleen, hän tekee äärimmäisen epätoivoisen ratkaisun: hän tartuttaa itselleen syövän ja testaa itselleen lääkkeen. En tosin muista, miten tää käytännössä toimi, miten syövän voi tartuttaa itselleen, joku juttu siinä oli. Kirja oli tosi mukaansatempaava ja aina sen jälkeen mua on kiinnostanut syöpätutkimus ihan hurjasti.
Olen joskus lukenut, että tietyt virukset hakeutuvat erityisesti syöpäsoluihin. Kuvitelkaapa, jos näitä viruksia voisi hyödyntää vaikeasti parannettavien syöpien hoidossa! Ehkäpä viruksia voisi muutella niin, että ne myös tuhoavat kohdesolunsa, jolloin niitä voisi käyttää vaikkapa pitkälle levinneen luuydin- tai aivosyövän hoidossa!
Toinen asia, joka on jäänyt mieleen oli lukioaikana vierailu dialyysiosastolla. Siellä hoidetaan munuaisen vajaatoiminnasta kärsiviä potilaita. Se oli jotenkin aika karua. Potilaiden elämä on käytännössä sairaalasta riippuvainen, he joutuvat monta kertaa viikossa käymään hoidossa ja jokainen hoito kestää pari tuntia. Hoidon aikana koko ihmisen veri menee koneen läpi keinotekoisesti puhdistettavaksi. Käsivarsiin pistetään valtavat neulat, joista veri kulkee letkujen kautta koneeseen. Verta luovuttaneena tiedän, että kyynärtaipeet voivat arpeutua jo pian, vaikka kävisi vain muutaman kerran vuodessa. Miettikääpä, miten hankaliksi näillä menee piikittäminen pidemmän päälle! Ilman munuaisensiirtoa koko elämä pitää suunnitella uusiksi, lyhyetkin reissut menee tosi hankaliksi ja jo mökkireissu vaatii tarkkaa suunnittelua. Kuten varmaan tiedätte, elinsiirrot ovat vielä nykyäänkin tosi hankalia, koska kaikilla ihmisillä on erilaiset kudostekijät. Sopivaa elintä joutuu odottamaan vuosikausia, koska siirtoa tarvitsevia on paljon enemmän kuin luovuttajia. Vielä enemmän haastetta asettaa verisuonten kalkkeutuminen. Monella diabetespotilaalla verisuonet ovat niin hauraat, että munuaisensiirtoa ei voida tehdä. Miettikääpä sitä!
Välillä sitä ei voi olla miettimättä, mitä sitä nyt sitten oikeasti haluaa isona tehdä tai mihin tää tie vielä vie... Eläinlääketiedekin on niin älyttömän laaja ala, että voisin oikeasti työllistyä melkeinpä ihan mihin vaan. Toisinaan en malta millään odottaa, että opiskelu loppuu ja pääsisin jo oikeasti töihin, välillä taas toivon, että tää opiskelu ei loppuisi ikinä ja voisin vaan nauttia opiskelijaelämästä lopun elämääni.
Kuka tietää, ehkä mun kohtalona on olla ikuinen opiskelija. Valmistuttuani eläinlääkäriksi, päätänkin ruveta ihmislääkäriksi, sen jälkeen tietenkin jatko-opiskelijaksi ja kaiken tämän jälkeen päätän sittenkin ruveta asianajajaksi :D Kun lopulta saan kymmenennen ammattitutkintoni 70-vuotiaana, jään onnellisesti eläkeelle ja nauran räkäisesti, että en millään enää ehdi maksaa takaisin viidenkymmenen vuoden aikana nostetut opintolainat...
Näihin mietteisiin mä toivotam onnellista ja hyvää jou- eikun siis loppupäivää.
Itse tutkijana (jatko-opiskelijana) olleena voin kertoa, ettei se tutkijan työ ole ollenkaan niin hohdokasta kuin siltä tuntuisi. Itselläni oli samanlainen olo, näin mielessäni suuria sankaritarinoita, joissa löyin ratkaisuja eri ongelmiin ja kehitin ja keksin jotain oikeasti merkittävää. Kuitenkin, hohdokkuus on kaukana. Saa tapella rahoituksesta. Tulokset eivät ole sitä mitä pitäisi, saa takoa jatkuvasti päätänsä seinään, ja joku hengittää niskaan kokoa ajan. Päivät venyvät pitkiksi, sillä etenkin juuri esim. labrapuolella töitä vaan ei voi jättää kesken, jos jotkut ajot/näytteet/tms. vaativat sua istumaan 24h töissä, niin sittenhän istut. Jatkuvasti pitää todistella rahoittajille työnsä merkitävyyttä, vaikka edellisiltana olisit juuri heittänyt roskiin kaiken työn. Se artikkelien kirjoittaminenkin on ihan oma prosessinsa, tarinat kertovat tutkimustuloksista, joita on yritetty 5 vuotta saada joihinkin lehtiin julkaistavaksi. Pitkäpinnaisuutta se vaatii ihan eri tavalla, sillä saatat uhrata johonkin projektiin monta vuotta, ja lopputuloksena siitä ei koskaan saada mitään julkaistavaa.
VastaaPoistaEli suosittelen kyllä tarkkaan harkitsemaan tutkijan uraa, yritä päästä vaikka eläinlääkiksen puolella johonkin ryhmään mukaan, jotta näkisit sitä arkea :)
http://www.med.helsinki.fi/peruskoulutus/perustutkinnot/tutkijalaakari.html
VastaaPoistaHeippa,
VastaaPoistakiitos molemmille kommenteista :) Joo, ihan oikeassa oot, tiedän kyllä, ettei se oikeesti oo niin hohdokasta. Olen jonkun verran nähnyt sitä maailmaa ja jutellutkin tutkijoiden kanssa, vaikken sitä täällä blogin puolella juurikaan ole mainostanut. Myöskin luulen, että labrassa istuminen voi ehkä käydä tylsäksi pidemmän päälle, mä ainakin kaipaan jonkun verran vaihtelua työhön. Kyllä tuo tutkimus taitaa pitkälti olla kutsumusammatti, semmoisen kuvan vähän sain niistä, jotka oikeesti sitä työtä on tehnyt jo vuosikausia.
Kyllä tutkijan uraa pitää joo miettiä tarkkaan ja päästä mukaan sellaiseen tutkimusryhmään, joka oikeesti kiinnostaa ja jossa tulee hyvin toimeen muiden kanssa. Mutta mahdoton ajatus se ei ole, että mut löytää ainakin osa-aikaisena tutkimuslabrassa joku kaunis päivä.
Tuota tutkijalääkärisivua olen kyllä lukenut, sitä juuri tarkoitin. Tuohan on vaan lääkiksen opiskelijoille, jos olisi joku tutkijalääkärilinja erikseen, ilman et tarttis opiskella kuusi vuotta lääkiksessä sen ohella, niin olisin mukana heti :)
Eikös tuo Fever ole fiktiivinen teos? Vai tarkoitatko jotain muuta kirjaa? Heräsi vain sellainen mielikuva, että olet lukenut omaelämäkerrallisen teoksen ja hämmennyin, että onko Robin Cookilla sellainen. Ei siis sillä etteikö fiktiiviset teokset voisi inspiroida ammatillisesti :)
VastaaPoistaHaha, en mä oo varma oliko se just tuo kirja. Mut juu, myönnän, se oli ihan fiktiivinen teos :) Se oli niin mukaansatempaava ja jännästi kirjoitettu, ja tuo tutkimusmaailma alko kiinnostaa... Kirjoittaja tais kyl olla ite lääkäri, sen verran muistan, ja eiks Robin Cook oo sellainen?
VastaaPoistaOn se lääkäri. Itsekin olen lukenut kymmenkunta Cookin kirjaa, mutta en tuota Kuumetta (on kyllä lojunut jo useamman vuoden hyllyssä).
VastaaPoista