Matkan päätös

Epätodellinen fiilis, ristiriitaiset tunteet, haikeutta rinnassa. Nämä olivat päällimmäisenä mielessä, kun maanantai-aamuna istuin kampaajan tuolilla kärsivällisenä opiskelijan taikoessa hiuksiini upean kampauksen. Kotimatkalla käväisin vielä hakemassa ylioppilasjuhlia varten ostamani mekon. En ole sitä juurikaan sen jälkeen käyttänyt ja olen ylpeä, että vielä mahdun siihen. Mitäs nyt vähän vetoketju oli hankala laittaa kiinni ja rinnuksista vähän otti kiinni... :D

Olin jo edellisviikolla palauttanut koulun avaimet ja muuttanut pois opiskelija-asunnosta, joka kolmen vuoden aikana on käynyt kovin rakkaaksi. Hauskaa on, että muutin ihan lähelle mun ensimmäistä asuntoa, jossa aloitin nämä opiskelut. Ympyrä on nyt sulkeutunut. Kolmen vuoden yhdessäelo ystäväni kanssa päättyi ja uusi taival alkaa poikaystävän kanssa, jota kai nyt avomieheksikin pitäisi kutsua...

Valmistujaistilaisuus oli yliopiston päärakennuksessa komeassa juhlasalissa. Juhlasaliin jouduttiin kävelemään luentosalien ohi, jossa juuri lukiosta päässeet nuoret odottivat pääsykokeiden alkamista. Se oli jotenkin tunteellinen hetki, kun muistelin omia pääsykokeita vasta kuusi vuotta sitten. Miten pieniä ja viattomia me oltiin silloin ja miten hurjasti tässä ollaan vuosien aikana kasvettu. Kun katselin jännittyneitä naamoja ja hermostuneita katseita, tajusin jälleen kerran, miten onnekas mä olenkaan, kun olen nyt tässä.

Kuva täältä

Itse tilaisuus nyt oli vähän kuivahko, mutta kieltämättä tuntui hienolta seistä salin edessä tutkintotodistuksen ja ruusun kanssa juhlallisena muiden valmistuvien kanssa. Koko tilaisuus meni ehkä vähän pienessä sumussa, huolimatta siitä, että skumpat juotiin vasta jälkeenpäin ;)

Kuva täältä

Juhlan jälkeen odotti hieno ravintola tärkeiden ihmisten kanssa, jonka jälkeen matka jatkui Helsingin yöhön vuosikurssin kanssa. Kavereiden kanssa olimme juhlineet valmistujaisia jo edellispäivänä, tilaisuus oli oikein mukava, vaikka silloinkaan ei jotenkin vielä meinannut uskoa sitä todeksi. Ihmiset onnittelivat ja mä olin et öö, kiitos, nii, valmistuinks mä. Perheenkin kesken juhlittiin oikein sydämellisesti seuraavana viikonloppuna, joten juhlallisuuksia on ainakin riittänyt.

Mun tie eläinlääkäriksi ei todellakaan ole ollut helppo. Vastoinkäymisiä on riittänyt, vaikken niistä täällä ole kauheasti avautunutkaan - olen halunnut pitää blogin sävyn iloisena ja positiivisena. Ehkä jonain päivänä, samat asiat varmasti koskee monia muitakin eläinlääkisläisiä ja musta ainakin välillä tuntui, että olin ongelmieni kanssa melko yksin... Luulen, että monet kaveritkaan ei tajua, kuinka vaikeeta tää on ollut ja kuinka monta kertaa oon oikeasti ollut luovuttamispisteessä. Olen ylpeä itsestäni, etten luovuttanut ja että sinnittelin eteenpäin. Olen myös ylpeä, että mulla on niin mahtavat ystävät ja ihana perhe, joita ilman en missään nimessä olisi nyt tässä.



Mä en vieläkään usko sitä täysin todeksi, mutta hieno perheeltä saatu kaiverrettu puinen kynä muistuttaa mua siitä, että mun nimen perään tulee nyt titteli ELL <3 Totuttelin uuteen titteliin jo heti valmistujaisten jälkeen yövuoron merkeissä ja oikein juhlallisesti sain nyt allekirjoittaa reseptit uudella tittelillä.

Saa nyt nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uusi aikuinen epäopiskelijaelämä, täältä tullaan!

All good in vetlandia

Vapaa-aika, ah, miten olenkaan kaivannut sitä viime vuosina! Vapaa-aika, tiedättehän, se aika, kun ette ole töissä, koulussa, opiskelemassa jne. Olin ihan unohtanut, miltä se tuntuu ja saatan illalla kävellä levottomana ympäri asuntoa, että mitäs ne normaalit ihmiset tässä tilanteessa tekisivät.

Syksy on ollut harvinaisen rento, vaikka käsiteltävä asia onkin hyvin kaukana mielenkiintoisesta. Pakolliset kurssit alkavat käydä vähiin ja tällä hetkellä odotetaan viimeisen pakollisen tentin tuloksia, miettikää, viimeinen pakollinen tentti ehkä ikinä! Aiheena oli ympäristölainsäädäntö, joka on juuri niin tylsää, kun miltä se kuulostaakin. Siihen on totisesti syynsä, miksi hain eläinlääkikseen, enkä oikikseen. Totta totisesti. Eteenpäin jaksoin kuitenkin sen ajatuksen voimalla, että tämän kurssin jälkeen ei enää ikinä mitään tylsiä tenttejä, ellei sitten hakeudu johonkin jatkokoulutukseen. Ja silloinkin kyseessä on itseä kiinnostava aihe, ei tuollaisia turhuuksia, mitä ollaan nyt syksyllä opiskeltu :)

Tammikuussa pakkasimme kavereiden kanssa laukut ja reissasimme etelään lomalle. Siitä on todella kauan, kun viimeksi olen ollut ihan vaan lomareissulla. Kaiken maailman vaihtoja, kongressejä ja symposiumeja on kyllä ollut, mutta ihan vaan lomaa en muista milloin olen viimeks pitänyt. Joululomakin oli ihanan pitkä, enkä ottanut edes töitä siihen. Ah, juuri tätä akkujen lataamista olen kaivannut niin monen stressaavan vuoden jälkeen!



Valmistumisinfo pisti ajatukset sekaisin. Tajusin taas entistä selkeämmin, että tässä ollaan ihan oikeasti kohta valmistumassa. Kohta oikeasti olen ihan valmis eläinlääkäri, ilman koulun tarjoamaa tukea, kelan tarjoamaa opintorahaa, puoli-ilmaista unisportia, unicafen halpoja lounaita... Täytyy itse selvitä ja keksiä, mitä sitä ylipäätään haluaa elämältä. Koko maailma on auki, kaikki on mahdollista. Toistaalta hirveän mukava ajatus, toisaalta hirmu pelottavaa.

Työpaikan eteen en ole tehnyt vielä ihan kauheasti. Muutamaksi viikoksi sain töitä kotipaikkakunnalta, mikä on kyllä ollut unelmana jo ykkösvuodesta asti. Joskus asiat vaan natsaa :) Muutamalla viikolla ei kuitenkaan vielä eletä ja alkukesä ja loppuelämä onkin sit viel auki. Todennäköisesti yli-innokkaat viitoset on muutenki jo vieneet kaikki kivat paikat, joten turha tässä on edes aloittaa murehtimista :D Viime vuonna aloitin kesätyöhaun jo syyskuussa, laitoin yli 50 sähköpostia, soittelin ja stressasin. Tänä vuonna olin sit päättänyt ottaa rennommin, stressataan sitten toukokuussa :)

Pakollista koulunkäyntiä on jäljellä vielä yksi (!!) viikko ja sen jälkeen ympäristöterveydenhuollon opetukseen kuuluva kaksiviikkoinen harjoittelu. Sitten se olisi vähän niinku taputeltu. Toki nyt keväällä on vielä valinnaisviikkoja, joita odotankin innolla. Ohjelmassa on mm. Suureläinpelastuskurssi, jossa opetetaan, miten toimitaan jos esimerkiksi hevostraileri joutuu onnettomuuteen. Lisäksi pääsin ortopedian, ihotauti- ja ruokintakurssille. Siistiä päästä pitkästä aikaa opiskelmaan jotain mikä aidosti kiinnostaa.

Myös lisuri - meidän versio gradusta, alkaa ottaa tuulta purjeisiin ja kovasti näyttää siltä, että sekin saattaa valmistua ajallaan. Siispä Viikissä kaikki hyvin, elämä mallillaan ja onni hymyilee :)

Etelänlomalla mä rakastuin erilaisiin mehuihin ja smoothieihin <3

Kun taivaalle syttyi uusi tähti

On lauantai-ilta, kello on puoli yksitoista. Ajan vaiteliaana kohti tuntematonta. Ulkona on pilkkopimeää ja tiet ovat tyhjät. Olen ollut yhtä soittoa töissä aamuseitsemästä asti. Syönyt olen viimeksi joskus aamulla. Väsyttää. Jännittää. En ole ikinä lopettanut hevosta, olen kerran vain etäältä nähnyt, miten se tehdään. Jatkan ajamista. Silloin tällöin hörpin kulauksen Red Bullia ja yritän olla välttämättä vatsassa tuntuvasta närästyksen tunteesta. Lääkäri on kieltänyt kaikki kofeiinijuomat. Hankin mieluummin mahahaavan kuin kuolen hirvikolariin, sanoin. Älä aja väsyneenä, mulle sanottiin. Kertokaa se hätääntyneelle omistajalle keskellä yötä, mä vastasin. Kerran olin niin väsynyt, että näin harhoja. Jatkoin matkaa kuolevan lehmän luokse ja pelastin sen hengen. Kotimatkalla pelkäsin jo oman henkeni puolesta. Puhelimen päässä oli jo seuraava hätätapaus.

Käännyn omakotitalon pihalle. Täällä ei mitään talleja näy. Väärä osoite. Näprään navigaattoria ja tutkin postilaatikkoja. Seuraava talo on oikea osoite. Voimakkaat ajovalot valaisevat pienen, valkoisen, vanhanaikaisen omakotitalon. Sen vieressä on punatiilinen, matala tallirakennus. Valkoiset ikkunankarmit loistavat ajovalojen osuessa niihin. Tallin luona nainen odottaakin jo, viittoo autolleni paikan. Nousen autosta ja ojennan hänelle käden. Esittelyjen jälkeen otan autosta lääkkeet, stetoskoopin ja hanskat ja pyydän naista näyttämään tien.

Kaikkialla on hiljaista. Kuuluu vain askelten kahinaa. Kävelemme perätysten isolle laitumelle. Monta kiiluvaa silmäparia tuijottaa uteliaasti pimeydestä, kun sanaakaan sanomatta kävelemme laitumen toiselle laidalle. Vihdoin pimeydestä kuuluu matalaa puhetta. Otsalamput paljastavat pienehkön, valkoisen tamman ja sen vieressä kaksi nuorta naista. Tamma näyttää kivuliaalta ja pysyy vain vaivoin pystyssä. Vaihdamme pari sanaa ja selitän lyhyesti, mitä tulee tapahtumaan.

Otan laukusta puudutteen ja pitkän hevoskanyylin sekä teipin. Olen kerran elämässäni kanyloinut hevosen, melkein vuosi sitten, joten minun on pakko vain luottaa itseeni. Puudutan ja pesen pistokohdan, otan lujan otteen kanyylistä. Hevonen ei reagoi, kun pistän sen sujuvasti kaulasuoneen. Kiinnitän kanyylin ja sen enempää empimättä laitan sille rauhoitteen. Poistun hetkeksi hieman kauemmaksi antaakseni omistajille vielä hetken aikaa. Hengitän viileää ilmaa ja katson taivaalla vilkkuvia miljoonia tähtiä. Kuu tuijottaa tuimana takaisin valaisten kostean nurmikon.

Palaan takaisin. Hevonen on rauhoittunut ja roikottaa päätään. Vaikein vaihe on vielä edessä. Hevosen kokoisen eläimen kaataminen nätisti on joskus haastava operaatio. Laitan sille suoneen nukutusainetta. Meille on opetettu että 1-2 pulloa. Laitan kaksi. Ihan varmuuden vuoksi. Ja vielä toista nukutusainetta myös. Toivon sen antavan tasaisemman nukutuksen. Melkein saman tien hevonen alkaa hoippua. Pidän sitä riimusta ja työnnän sen istumaan. Se valahtaa siitä maahan ja onnistun juuri oikealla hetkellä kääntämään sen pään, niin että se ei kaadu suonikanyylinsä päälle. Onnittelen itseäni äänettömästi.

Odotan, kunnes hevonen on täydessä unessa. En halua laittaa lopetusainetta vain puoliksi nukkuvalle. Laitan hanskat käteen ja otan suurimman ruiskun, joka laukusta löytyy. Olen ekstravarovainen, kun vedän lääkettä ruiskuun. Milli tätä pistettynä itseeni riittäsi tappamaan minut. Rauhallisesti ruiskutan lääkkeen hevosen suoneen. Riisun hanskat ja laitan stetoskoopin korviini.

Hevosen syke kiihtyy ensin. Sitten se muuttuu epäsäännölliseksi. Se vetää vielä viimeisen kerran syvään henkeä. Sen jälkeen kaikki liikkeet loppuvat. Viimeisillä voimilla sykkivä sydän näkyy ihan paljain silmin. Sitten se hiljenee. Ja hiljenee. Ja lopulta kaikki hiljenee. Kuolema on kauniin raadollinen. Se makaa kuin nukkuisi. Kaunis karva kiiltää heikosti kuun valossa. Melkein kuvittelen näkeväni kevyttä hengitystä. Kuuluu vaimeaa nyyhkytystä. Tapoin juuri jonkun rakkaan lemmikin. Muistan oman pappakoirani, jonka jouduin lopettamaan muutama kuukausi sitten.

En sano mitään, pidän edelleen stetoskooppia sydämen kohdalla. Syvä hiljaisuus. Nielaisen ja hengitän syvään. Ole coolisti, käsken itseäni. Kuuntelen vielä hetken, pidätän hengitystäni. Pinnistän korviani, painan stetoskoopin tiukemmin korviin. Jos milli riittää tappamaan 50 kiloa ihmistä, niin 50 millin pullo riittää vallan mainiosti 500kg hevoselle, sanon itselleni.

Kerron lopulta omistajalle, että sydän on nyt pysähtynyt. Muutaman lohduttavan sanan ja viimeisten hyvästien jälkeen peitämme hellästi hevosen pressulla ja lähdemme hitaasti kävelemään takaisin talolle päin. Täydellinen hiljaisuus vallitsee, kun astumme talosta tulevaan valonkeilaan. Täysin arvaamatta yksi omistajista tarttuu lujasti käteeni ja kyyneleet silmissä kiittää minua kauniista eutanasiasta. Mutisen vastauksen hiljaa ja toivon, että pimeys peittää kostuneet silmäni.

Hiljaisuus vallitsee, kun ajan kotiin. Kuu valaisee tietä ja taivaalla tuikkii miljoona tähteä. Mietin, syttyikö hevoselle juuri uusi tähti taivaalle.

PS. Tapauksen henkilöt, hevoset ja ympäristö ovat täysin fiktiiviset. Kirjoittajan kokemukset ja tuntemukset perustuvat tositapahtumiin. 

Kiiltäviä bakteereja ja päivystysjuttuja

Hiphei taas, 

syksy on edennyt vauhdilla, enkä vieläkään tajua, missä vaiheessa kalenterista olisi muka pitänyt kääntää joulukuulle. Mun joulukalenterista on vieläkin eka luukku avaamatta, kun olen kieltäytynyt uskomasta, että syksy on jo niin pitkällä :D

Syksy on ollut aika rentoa, mulla ei ole ikinä tainnut olla näin rentoa aikaa sinä aikana kun olen täällä  opiskellut. Koulua on melko vähän ja pakollista vielä vähemmän. Ensimmäisen kerran ikinä olen antanut itselleni luvan ottaa kunnolla rennosti, enkä ole juurikaan ollut luennoilla. Kyseiset tentit onkin mennyt harvinaisen hyvin, ehkä mun kannattaisi enemmän lintsata koulusta ja opiskella asiat kotona sohvalla omaan tahtiin ;) 

Alkusyksystä opiskeltiin elintarvikehygieniaa, eli mitä kaikkia riskejä ruokaan voi liittyä, miten sitä pitää säilyttää, mitä pitää ottaa huomioon elintarvikkeiden pakkauksissa, miksi lisäaineita lisätään jne. Laboratoriossa viljeltiin kauniita pöpöjä viikkokausia kyllästymiseen saakka. Tenttialue oli erittäin laaja ja puutteellinen motivaatio teki sen omaksumisen vieläkin vaikeammaksi. 

Seuraavaksi ohjelmassa oli ilma- ja vesihygienia. Vierailimme mm. jätevesipuhdistamolla ja vedenkäsittelylaitoksella. Molemmat olivat ihan avartavia kokemuksia sinänsä, vaikken ihan käsitäkään, miten tuo auttaa minua hoitamaan lehmät ja kissat paremmin... Jännittävintä kurssilla oli omat vesi- ja ilmanäytteet, joita tutkittiin labrassa. Otimme omista kaivoista vettä ja kotoa homenäytteitä viljeltäväksi. 

Tällä hetkellä meneillään on toksikologian kurssi, josta en ole vielä oikein päässyt jyvälle, mitä kurssi käsittelee. Tämä ehkä kertoo kaiken mun motivaation tasosta :D Lisensiaatin työ sen sijaan on saanut tuulta siipiensä alla ja koneella on jo monta sivua tekstiä. Saattaa siis olla, että mä valmistun sittenkin vielä joskus. Tähän asti on tuntunut, että lisurista tää valmistuminen tulee jäämään kiinni. Lisurihan siis vastaa muiden alojen gradua, tosin se taitaa meillä olla hieman suppeampi työ, 30-50 sivua tieteellistä tekstiä, johon voi liittyä tutkimusosa. Harmillista kyllä meille ei ole varattu ollenkaan aikaa sen tekemiseen ja sen pitää olla jo valmis muutaman kuukauden päästä, joten hieman kiirepaniikki tulee tän suhteen. 

Koulun ohella olen tehnyt töitä eläinlääkärinä ja kivaa on ollut vieläkin. Yhä enemmän tulee niitä onnistumisen tunteita, että oikeasti osaan jo hoitaa potilaita ja auttaa niitä hädässä. Päivystäminen on varsin avartavaa, vastaan voi tulla ihan mitä vaan ihan mihin kellonaikaan tahansa. Pitkät työvuorot vaativat toki myös veronsa - viikonlopun 64-tunnin vuoroa seuraa yleensä kahden päivän krapulainen olo, jolloin tekisi mieli kaivutua luolaan nukkumaan kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta kaipa tämä vaan kuuluu asiaan ja ehkä tähän tottuu vielä joskus :) 

Odotettu kandikesä, joko se meni?

Ihan mahtava kandikesä on takana, ensimmäinen kesä oikeana eläinlääkärinä, hoitamassa ihan itsekseni eläimiä, ihan parhautta! Varsinkin nyt, kun kesä on ohi, fiilis on ihan mahtava. Se tunne, että on selvinnyt hengissä ja oikeasti alkaa jo osata jotain, se on ihan korvaamaton. Pitihän sen kunniaksi heti perjantaina korkata shamppanjapullo rakkaimman kanssa :)

Alkukesästä olin kaupungineläinlääkärin sijaisena, eli hoidin vain pieneläimiä. Klinikalla oli vain hyvin perusvarustelut, esimerkiksi röntgeniä tai ultraäänikonetta ei ollut. Tämä asetti paljon haasteita aluksi, koska sairaalalta olin tottunut, että aina potilaasta voi napata kuvan tai kaksi, skannata sen vatsaontelo ultraäänellä tai tutkia perusteellisesti verinäytteet. Se asetti mun tiedot ja taidot ihan uuteen valoon, kun ensimmäistä kertaa olin aivan yksin potilaan kanssa ja jouduin todellakin miettimään, mitä tätä eläintä voisi vaivata ja millä sen hoidan kuntoon.

Lyhyen pätkän jälkeen siirryin muualle Suomeen kunnaneläinlääkärin sijaiseksi. Alueeni oli erittäin sekalaista praktiikkaa, niinpä hoidin koirien ja kissojen ohella nautoja, sikoja, lampaita, hevosia, kanoja, lemmikkipossuja jne. Uusia haasteita siis riitti koko kesän ajan, kun jatkuvasti sai olla selvittämässä uusia asioita. Myös viranomaistehtäviä jouduin hoitamaan jonkin verran, esimerkiksi siipikarjatiloilta otetaan säännöllisesti salmonellanäytteet tilanteen seurantaa varten.

Kesän aikana pääsin leikkaamaan melko paljon, mistä olin iloinen - koulussa kun ei päässyt kauheasti tätä tekemään. Ensimmäinen potilaani oli uroskoiran kastraatioleikkaus, hieman taisi kädet täristä, kun tein ensimmäistä viiltoa ja taisin myös tehdä sen vähän hassuun kohtaan, onneksi eivät olleet koulun professorit näkemässä :D Onnekseni omistaja oli melko kovahermoinen ja halusi olla leikkauksessa mukana. Niinpä opetin pikaisesti omistajasta anestesiavalvojani (eli henkilö joka tarkistaa nukutuksen syvyyden ja annostelee lääkettä tarvittaessa, huolehtii elintoiminnoista...)

Kissoja leikkasin kunnalla tosi paljon myös, on hienoa saada leikkausrutiinia. Myös anestesia, eli potilaan nukuttaminen oli aluksi vaikeata, jännitin hieman, miten osaan annostella lääkettä juuri oikean määrän, ettei potilas nukahda liian syvään uneen eikä toisaalta herää kesken operaation. Hieman kokeiltuani erilaisia lääkeyhdistelmiä alkoi oikeat annoksetkin löytyä.

Koko kesän mulla on soinut päässä leijonakuninkaan biisi The circle of life - siltä se nimittäin tuntuu, kun aamulla rokottaa 12-viikkoisen koiranpennun, seuraavaksi tulee vanhan koiran lopetus, sen jälkeen tulee kireellisenä synnytysvaikeuksista kärsivä kissa ja se synnyttää klinikalle pienen kissanpoikasen ja illalla päivystyksessä joudun vielä lopettamaan hevosen laitumelle. Toisaalla elämä sammuu, toisaalla syntyy uusi elämän alku ja minä eläinlääkärinä olen kaikessa mukana...

Nyt on jo kuutosvuosi kovasti käynnissä ja ensimmäinen tenttikin oli tänään. Tänä vuonna opetellaan elintarvikehygieniaa yms. Labrat eivät ole hetkauttaneet ja luennoilla on kuollettavan tylsää, mutta on toisaalta on ihanaa istua aamulla luennoilla, juoda teetä ja kutoa poikaystävälle sukkia. Elämä on tällä hetkellä ihanan stressitöntä - koulusta ei tarvitse stressata, vapaa-aika on oikeasti sitä että saa tehdä omia juttuja, ehdin puuhailla koiran kanssa juttuja ja jopa käydä unisportilla jumpassa. Kaikki hyvin Viikkilässä siis!

Pahoittelen taas koirakuvaspämmiä, tää on aina vähän vaikeeta, kun ei potilaistakaan saisi ottaa kuvia... Jospa sitä ensi kerralle yrittäis keksiä jotain muuta välillä :)

Pyörremyrskyn silmässä

Paljon on tapahtunut ja elämä on ollut sellaista pyörremyrskyä, jotta hyvä kun blogin olemassaolonkin muistaa... :)

Viimeiset viikot koulussa menivät vauhdilla ja mä en missään vaiheessa edes tajunnut, että koulu loppuu oikeasti. Kun viimeinen koulupäivä oli ohi, kävelin kotiin kuin mikä tahansa perjantai, varmana siitä, että maanantaina palaisin takaisin. Tuntui tosi oudolta palauttaa nimilappu ja pukukopin avaimet perjantai-iltapäivällä ja sulkea viimeisen kerran sairaalan ovi perässäni...

Viimeiset viikot menivät leikkaussalilla pyöriessä, harmikseni sielläkin oli taas superhiljaista, mutta pääsinpä jotain leikkaamaan. Hammasklinikalla olin ihan viimeisen viikon, siellä sai puuhastella hammaskiven kanssa, se oli ihan rentouttavaa.

Kevät huipentui käytännön tentteihin, joista olen tainnut ennenkin mainita. Ensin oli Viikissä hevos- ja pieneläintentti, jossa oli muistaakseni 10 rastia. Niissä kysyttiin esimerkiksi hevosen haavanhoitoa, sairaan varsan yleistutkimuksen tekemistä, piti löytää jalan röntgenkuvasta murtuma, piti ommella kuvitteellisen koiran tassuhaavaa, piti tulkita kissan verinäytteitä, rokottaa kuvitteellinen pentukoira jne. Jos ei olisi jännittänyt niin paljon, niin tentti olisi ollut oikeastaan aika hauska, rasteja oli aika mukavaa ratkoa ja tehtävätkin aika helppoja. Jännitys hieman haittasi suoritusta, mua stressasi eniten se tieto, että tämä on kevään viimeinen tentti ja siitä olisi pakko päästä läpi. Noh, hyvin se meni, saatiin jo seuraavana päivänä tulokset. Hevososuudesta sain peräti viitosen, minä, joka en ymmärrä hevosista hölkäsen pöläystäkään :D

Muutamaa päivää myöhemmin oli vielä Mäntsälässä tuotantoeläintentti, siellä oli 12 rastia. Kysymyksissä oli esimerkiksi lehmän utaretulehdusta, vasikan virheasennon korjausta synnytyksessä, lampaan verinäytteenottoa, ripulivasikoiden hoitoa, hevosten kiiman toteaminen jne. Juuri edellisenä iltana sairastuin flunssaan ja tentissä olin hieman kuumeessa ja pää täynnä räkää. Sanomattakin selvää, että tentissä ei ihan ajatukset kulkenut ja jäi kamala fiilis tentistä. Seuraavana päivänä, kun tulokset tulivat, nimeäni ei ollut listalla....

Olin ihan valmis viiltämään ranteet auki tms, kyseessä oli kuitenkin viimeinen viikko ja työt alkaisivat muutaman viikon päästä ja pitäisi saada oikeudet mahdollisimman nopeasti. Pommitin kaikkia Saaren opettaija puhelimitse, jotka eivät tietenkään vastanneet.... Kunnes... Maailman helpottavin viesti tuli sähköpostiini: Nimeni oli vaan unohtunut listalta ja tentti oli mennyt läpi jopa ihan helposti...

Jotta ongelmat eivät olisi liian helposti ohi, minulla oli jäänyt pari raporttia vielä palauttamatta ja lisäksi olin sopinut vielä viikon (pakollisen) kunnaneläinlääkäriharjoittelun kesäkuun ensimmäiselle viikolle. Harjoittelussa oli kivaa, olin tulevalla työpaikallani tutustumassa tulevaan työnkuvaani. Eläinlääkäri oli supermukava ja antoi mun tehdä ihan kaikkea. Sain paljon myös viime hetken vinkkejä ja neuvoja. Vihdoin viikon harjoittelun jälkeen pääsin palauttamaan raportin, toteakseni, että opettaja on kesälomalla eikä ehdi tarkistaa sitä ennen kuin vasta viikon päästä... Nice, kahden viikon päästä pitäisi olla jo töissä, kiire tulee...

Pieneltä stressiltä ei siis vältytty vielä koulun loputtuakaan, mutta kaikki järjestyi lopulta, sain oikeudet, pääsin tilaamaan lääkkeet ja tarvikkeet ja aloittamaan työtkin ajoissa.

Joten, meikä on nyt ihan oikea eläinlääkäri! :')

Miten paljon työtä, stressiä, kyyneleitä, tuskaa tähän onkaan sisältynyt, mutta nyt olen vihdoinkin tässä pisteessä, valmiina eläinlääkärinä, oikeissa töissä! Monta kertaa ajattelin, etten tule ikinä pääsemään tähän asti, mutta nyt se on siinä! Kandikesä on vihdoinkin todellisuutta, ei enää harmaata utopiaa joskus hamaassa tulevaisuudessa!

Taidan jatkaa postausta seuraavan kerran, lupaan etten pidä taas 2kk taukoa. Koiran jälki on nyt vanhentunut sen verran, että pakko mennä kokeilemaan sitä ;)

Aikaa ennen eläinlääkistä - lukio, ylppärit ja pääsykokeet

Minua on joskus pyydetty kirjoittamaan yo-kirjoituksista ja pääsykoeurakasta. Keskityn tässä nyt lukioon ja ylppäreihin.

Siitä ajasta tuntuu olevan hirveän kauan ja tunnenkin itseni kamalan vanhaksi kun mietin, että valmistuin ylioppilaaksi seitsemän vuotta sitten. Päästyäni peruskoulusta en vielä 16-vuotiaana osannut tarkaan sanoa, mitä tulevaisuudessa haluan tehdä. Minua kuitenkin kiinnosti kovasti luonnontieteet ja halusin tehdä jotain siihen liittyvää myöhemmin. Niinpä otinkin pitkän matematiikan ja fysiikan, kaikki biologian ja kemian kurssit sekä terveystiedon.

Toinen jossa olin hyvä, olivat kielet. Opiskelinkin lukiossa kahta pitkää kieltä ja kaksi lyhyempää lisäksi. Sen sijaan historia, yhteiskuntaoppi ja uskonto olivat niitä aloja, joista ainakin tiesin, etten näitä tulisi ikinä opiskelemaan. Muuten mua oikeastaan kiinnosti kaikki ja mahdollisuudet olivat rajattomat.

Aika pitkään mua kiinnosti fysioterapia, tämä kiinnostus alkoi jo joskus kahdeksannella luokalla ja sitä kesti ainakin lukion kakkoselle asti. Jossain kohtaa aloin kuitenkin vähän epäillä, olisiko se sittenkään sitä, mitä haluan tehdä. Kaverini oli fysioterapeutti, eikä hänen kertomaansa vastannut ihan mun mielikuvaa. Ammatinvalintaa en kuitenkaan stressannut kauheasti, keskityin sitäkin enemmän kouluun ja ylppäreihin.

Lukion tein neljässä vuodessa, osittain sen takia, että kursseja oli yksinkertaisesti niin paljon, etten olisi järkevästi saanut niitä suoritettua kolmessa vuodessa. Välillä se oli kauheaa säätöä saada kurssit järkevästi sijoitettua lukujärjestykseen ja jouduinkin lopettamaan mm. ranskan opiskelun, koska kurssit olivat jatkuvasti päällekäin muiden aineiden kanssa. Samalla jäi tarpeeksi aikaa opiskella, kun ei ollut joka päivä koulua 8-16.

Kirjoitukset hajotin kolmeen kirjoituskertaan. Tämän olin oikeastaan päättänyt jo aika alussa, ihan senkin takia, että aineita oli niin paljon kirjoitettavana. Jokaisella kerralla kirjoitin kolme ainetta, mikä oli aika sopiva määrä. Kolmosen keväällä taisin kirjoittaa äidinkielen, englannin ja terveystiedon - ne vähän vähemmän mielenkiintoiset aineet pois alta.

Kolmosen keväällä alkoivat tulevaisuuden suunnitelmat hieman jo selventyä. Halusin mennä opiskelemaan joko biologiaa tai kemiaa yliopistoon. Nelosen syksyllä kirjoitin sitten ne, joihin halusin panostaa kaikkein eniten, eli juurikin biologian, kemian ja toisen kielen. Luin koko kesän ja menestyinkin kirjoituksissa sen mukaisesti. Meidän lukiossa oli muutenkin tosi hyvät valmistelukurssit kaikkiin aineisiin, niistä sai kyllä hyvät eväät kirjoituksia varten.

Nelosvuosi oli ehkä kaikkein rennoin, kun opiskeltavana oli enää fysiikka, matematiikka ja yksi kieli. Koska näitä ei tarvitse opiskella samalla tavalla kuin lukuaineita, mä vaan laskin pää sauhuten. Kirjoitukset menivät ihan hyvin tälläkin kertaa ja kokonaisuudessa olin varsin tyytyväinen suoritukseeni.

Kolme päivää viimeisen kokeen jälkeen aloitin työt kaupassa. Kolmen puolen vuoden urakan jälkeen oli olo kuin tyhjäksi puristettu appelsiini, ja työ kaupassa olikin mukavaa lepuutusta aivoille. En yksinkertaisesti jaksanut edes miettiä mitään pääsykokeita ja olinkin jo päättänyt pitää välivuoden.

Kauniina aurinkoisena toukokuisena päivänä vietin ylioppilasjuhlia perheeni ja ystävien seurassa. Vietimme kauniit juhlat ihan pienessä seurassa. En oikein osannut tuntea itseni mitenkään erityisen sivistyneeksi ylioppilaana. Kuitenkin sinnikästä uurastusta sopii kyllä juhlistaa lasillisella shamppaniaa. Onhan se melkoinen saavutus kirjoittaa pitkän matematiikan, kolmen pitkän (!) kielen ja äidinkielen lisäksi neljä reaaliainetta.

Multa on aika paljon kysytty koulumenestystä ja kirjoitusten arvosanoja. Mä en kauhean tarkkaan muista, mutta oon peruskoulussa ja lukiossa ollut tasainen ysin oppilas. En ollut mitään luokan parhaimmistoa, mutta pärjäsin ihan kohtalaisesti. Kirjoituksissa taisin saada kolme L:ää, pari E:tä ja pari M:ää. Koulussamme oli kova taso, joten en ollut lähelläkään parhaimmistoa. Totuushan kuitenkin on, että kukaan ei tule ikinä töissä kysymään mitään arvosanoja missään, siksi olenkin onnellisesti jättänyt koulumenestyksen omaan arvoonsa... 

Olisin päässyt yliopistoon ilman pääsykokeita ainakin kolmeen paikkaan, lisäksi pääsykokeen perusteella biologiaan. Olin käynyt tekemässä sen huvin vuoksi lukematta sivuakaan. Kieltäydyin kuitenkin kaikista paikoista, koska en yksinkertaisesti ollut vielä valmis uuteen urakkaan.

Samalla kuitenkin alkoi kyteä idea tulevaisuudensuunnitelmista. Mä en oikein tiedä miksi, mutta jo silloin ekana vuonna pistin paperit eläinlääkikseen huvin vuoksi jostain hetken mielijohteesta. En kuitenkin yhtään ottanut selvää mistään hakukriteereistä enkä missään vaiheessa edes ajatellut meneväni pääsykokeeseen. En oikeastaan edes laske tuota hakukerraksi.

Vuoden päästä laitoin taas paperit biologiaan ja kemiaan, sekä - jälleen jostain hetken mielijohteesta eläinlääkikseen. Vuoden verran asiaa mietittyäni aloin vähän kiinnostua siitäkin vaihtoehdosta ja tällä kertaa otin jopa selvää pääsykokeesta. Tai otin selvää lähinnä sen verran, että milloin koe on ja mitä sitä varten pitää lukea. Aloitin lukemisen joskus kuukautta ennen koetta, en laskenut ainuttakaan laskua enkä ehtinyt kirjaakaan lukea kuin puoliväliin. Taisin käyttää enemmän aikaa yliopiston sivuilla surffaamiseen kuin itse opiskeluun.

Surffaaminen tuotti kuitenkin tulosta - jos ei pääsykoetulosten muodossa, niin ainakin idean muodossa. Mitä enemmän luin kokemuksia eläinlääkiksessä opiskelusta, sitä enemmän aloin tajuamaan, että tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnu tehdä. Monipuolinen ammatti, jossa yhdistyy ihmisten kanssa toimiminen, eläimet ja luonnontieteet. Rajattomat mahdollisuudet, monimuotoinen työnkuva, hyvä työllisyys, mukavat opiskelut tuntuivat houkuttelevilta.

Nämä ajatukset mielessä aloitin elokuussa 2009 ison urakan. Opiskelin pääsykokeisiin 10 pitkää kuukautta, kirjoitin satoja sivuja, laskin hirmu määrän laskuja, pänttäsin kaikki mahdolliset pääsykoemateriaalit, olin kirjaston vakioasiakas ja kaiken tämän ohella tein vielä osa-aikatyötäkin.

Onkin aika hurjaa ajatella, että nyt, toukokuussa 2015 sama nuori, intoa täynnä oleva tuore ylioppilas on jo viittä vaille eläinlääkäri, jolla on työpaikka jo valmiina kesäksi ja laatii paraikaa lääketilauslistoja ensimmäistä oikeaa työpaikkaa varten. On se uskomatonta.

Siispä, kaikki eläinlääkiksestä haaveilevat tai pääsykokeisiin opiskelevat: pitäkää lippu korkealla, tehkää kovasti töitä, älkääkä antako unelmillenne periksi ikinä!