Kun taivaalle syttyi uusi tähti

On lauantai-ilta, kello on puoli yksitoista. Ajan vaiteliaana kohti tuntematonta. Ulkona on pilkkopimeää ja tiet ovat tyhjät. Olen ollut yhtä soittoa töissä aamuseitsemästä asti. Syönyt olen viimeksi joskus aamulla. Väsyttää. Jännittää. En ole ikinä lopettanut hevosta, olen kerran vain etäältä nähnyt, miten se tehdään. Jatkan ajamista. Silloin tällöin hörpin kulauksen Red Bullia ja yritän olla välttämättä vatsassa tuntuvasta närästyksen tunteesta. Lääkäri on kieltänyt kaikki kofeiinijuomat. Hankin mieluummin mahahaavan kuin kuolen hirvikolariin, sanoin. Älä aja väsyneenä, mulle sanottiin. Kertokaa se hätääntyneelle omistajalle keskellä yötä, mä vastasin. Kerran olin niin väsynyt, että näin harhoja. Jatkoin matkaa kuolevan lehmän luokse ja pelastin sen hengen. Kotimatkalla pelkäsin jo oman henkeni puolesta. Puhelimen päässä oli jo seuraava hätätapaus.

Käännyn omakotitalon pihalle. Täällä ei mitään talleja näy. Väärä osoite. Näprään navigaattoria ja tutkin postilaatikkoja. Seuraava talo on oikea osoite. Voimakkaat ajovalot valaisevat pienen, valkoisen, vanhanaikaisen omakotitalon. Sen vieressä on punatiilinen, matala tallirakennus. Valkoiset ikkunankarmit loistavat ajovalojen osuessa niihin. Tallin luona nainen odottaakin jo, viittoo autolleni paikan. Nousen autosta ja ojennan hänelle käden. Esittelyjen jälkeen otan autosta lääkkeet, stetoskoopin ja hanskat ja pyydän naista näyttämään tien.

Kaikkialla on hiljaista. Kuuluu vain askelten kahinaa. Kävelemme perätysten isolle laitumelle. Monta kiiluvaa silmäparia tuijottaa uteliaasti pimeydestä, kun sanaakaan sanomatta kävelemme laitumen toiselle laidalle. Vihdoin pimeydestä kuuluu matalaa puhetta. Otsalamput paljastavat pienehkön, valkoisen tamman ja sen vieressä kaksi nuorta naista. Tamma näyttää kivuliaalta ja pysyy vain vaivoin pystyssä. Vaihdamme pari sanaa ja selitän lyhyesti, mitä tulee tapahtumaan.

Otan laukusta puudutteen ja pitkän hevoskanyylin sekä teipin. Olen kerran elämässäni kanyloinut hevosen, melkein vuosi sitten, joten minun on pakko vain luottaa itseeni. Puudutan ja pesen pistokohdan, otan lujan otteen kanyylistä. Hevonen ei reagoi, kun pistän sen sujuvasti kaulasuoneen. Kiinnitän kanyylin ja sen enempää empimättä laitan sille rauhoitteen. Poistun hetkeksi hieman kauemmaksi antaakseni omistajille vielä hetken aikaa. Hengitän viileää ilmaa ja katson taivaalla vilkkuvia miljoonia tähtiä. Kuu tuijottaa tuimana takaisin valaisten kostean nurmikon.

Palaan takaisin. Hevonen on rauhoittunut ja roikottaa päätään. Vaikein vaihe on vielä edessä. Hevosen kokoisen eläimen kaataminen nätisti on joskus haastava operaatio. Laitan sille suoneen nukutusainetta. Meille on opetettu että 1-2 pulloa. Laitan kaksi. Ihan varmuuden vuoksi. Ja vielä toista nukutusainetta myös. Toivon sen antavan tasaisemman nukutuksen. Melkein saman tien hevonen alkaa hoippua. Pidän sitä riimusta ja työnnän sen istumaan. Se valahtaa siitä maahan ja onnistun juuri oikealla hetkellä kääntämään sen pään, niin että se ei kaadu suonikanyylinsä päälle. Onnittelen itseäni äänettömästi.

Odotan, kunnes hevonen on täydessä unessa. En halua laittaa lopetusainetta vain puoliksi nukkuvalle. Laitan hanskat käteen ja otan suurimman ruiskun, joka laukusta löytyy. Olen ekstravarovainen, kun vedän lääkettä ruiskuun. Milli tätä pistettynä itseeni riittäsi tappamaan minut. Rauhallisesti ruiskutan lääkkeen hevosen suoneen. Riisun hanskat ja laitan stetoskoopin korviini.

Hevosen syke kiihtyy ensin. Sitten se muuttuu epäsäännölliseksi. Se vetää vielä viimeisen kerran syvään henkeä. Sen jälkeen kaikki liikkeet loppuvat. Viimeisillä voimilla sykkivä sydän näkyy ihan paljain silmin. Sitten se hiljenee. Ja hiljenee. Ja lopulta kaikki hiljenee. Kuolema on kauniin raadollinen. Se makaa kuin nukkuisi. Kaunis karva kiiltää heikosti kuun valossa. Melkein kuvittelen näkeväni kevyttä hengitystä. Kuuluu vaimeaa nyyhkytystä. Tapoin juuri jonkun rakkaan lemmikin. Muistan oman pappakoirani, jonka jouduin lopettamaan muutama kuukausi sitten.

En sano mitään, pidän edelleen stetoskooppia sydämen kohdalla. Syvä hiljaisuus. Nielaisen ja hengitän syvään. Ole coolisti, käsken itseäni. Kuuntelen vielä hetken, pidätän hengitystäni. Pinnistän korviani, painan stetoskoopin tiukemmin korviin. Jos milli riittää tappamaan 50 kiloa ihmistä, niin 50 millin pullo riittää vallan mainiosti 500kg hevoselle, sanon itselleni.

Kerron lopulta omistajalle, että sydän on nyt pysähtynyt. Muutaman lohduttavan sanan ja viimeisten hyvästien jälkeen peitämme hellästi hevosen pressulla ja lähdemme hitaasti kävelemään takaisin talolle päin. Täydellinen hiljaisuus vallitsee, kun astumme talosta tulevaan valonkeilaan. Täysin arvaamatta yksi omistajista tarttuu lujasti käteeni ja kyyneleet silmissä kiittää minua kauniista eutanasiasta. Mutisen vastauksen hiljaa ja toivon, että pimeys peittää kostuneet silmäni.

Hiljaisuus vallitsee, kun ajan kotiin. Kuu valaisee tietä ja taivaalla tuikkii miljoona tähteä. Mietin, syttyikö hevoselle juuri uusi tähti taivaalle.

PS. Tapauksen henkilöt, hevoset ja ympäristö ovat täysin fiktiiviset. Kirjoittajan kokemukset ja tuntemukset perustuvat tositapahtumiin.