Kesäkuu - opiskelijan dilemma

Kesäkuu on opiskelijalle rahallisesti kamala loukku. Opintoraha tuli viimeksi 4.5. Kesäkuun palkka puolestaan tulee vasta 15.7. Opintolainastakaan ei ole iloa, sillä se tuli tammikuussa ja olin käyttänyt kaiken jo huhtikuussa. Lievä dilemma.

Monet opiskelijat ovat samassa pulassa, mietin vaan, miten he mahtavat pärjätä kesän. Ainoa, mikä pelastaa minut häädöltä tällä hetkellä on se, että aloitin työt jo huhtikuussa, joten ainakin toukokuun palkka saapuu jo kesäkuun puolivälissä. Palkka ei kuitenkaan riitä elämiseen, sillä tein toukokuussa vain muutaman hassun tunnin viikossa koulun ohella. Vuokran ja autolaskun jälkeen sekin on gone...

Tähän dilemmaan voisi mielestäni puuttua paremmin. Loppukesästä taas tilille tulvii kauhea rahavirta, mikä toki on kiva juttu, mutta ei lohduta kesäkuussa nälässä ja veloissa räpiköivää opiskelijaparkaa. Jotenkin typerää, että kerralla tulee opintoraha, opintolaina sekä kuun palkka ja tilille pamahtaa yhtäkkiä muutama tuhat euroa... Jos opintoraha kerran tulee yhdeksän kertaa vuodessa, eikö ajankohdan voisi valita itse? Voisin hyvin skipata syyskuun opintorahan, jos saisin sen puolestaan kesäkuussa. No, vastaisuudessa tiedän varautua ja laitan siivun sivuun kesää varten jo syksyllä.

Toinen, mitä en ymmärrä alkuunkaan on, miksi ihmeessä asumistukea ei voisi saada kesällä, täytyyhän se vuokra maksaa kesälläkin. Toki, kesällä on tarkoitus tehdä töitä ja tienata sillä tavalla leipänsä, mutta ainakin itse mielelläni myös säästäisin jotain syksyä varten. Mitä enemmän saisin laitettua sivuun, sitä vähemmän tarvitsisi tehdä töitä koulun ohella ja sitä paremmin voisin keskittyä kouluun. Yhteiskuntakin hyötyisi siitä, kun valmistuisin ajallaan eikä jäisi kaikki tentit rästiin... Puhumattakaan, että tuon tason koulu on ihan tarpeeksi rankka ilman työntekoakin...

Monet sitä paitsi maksavat kesällä vuokraa kahdesta kämpästä heidän muuttaessa vaikka työn perässä muualle. Tällöin lopputilanne on hyvästä palkasta huolimatta aikalailla plus miinus nolla loppukesästä... Muutenkin voisi työpaikan valita paremmin sen mukaan, mikä oikeasti kiinnostaa, eikä tarvitsi mennä sinne, mistä saa eniten rahaa. Itse ainakin hyvin mielelläni tekisin palkatonta muutaman viikon, jos pääsisin johonkin mielenkiintoiseen paikkaan. Tällä hetkellä se ei vaan ole mahdollista, rahatilanne ei anna myöten...

" - - Rakkaus tai kuolema /vainoa ja pelkoa - -"

Näen vieläkin silmissäni sen kauhean hetken. Kuva on syöpynyt muistini syövereihin ajoiksi.

Koirani seisoo tien reunalla, valmiina syöksymään metsään. Tapansa mukaan se oli kiltisti pysähtynyt ennen tien ylitystä. Olin juuri antamassa sille luvan mennä, kun kaarroksen takaa tuli auto. Juuri siinä kohdalla oli pensas, joten en ollut nähnyt sitä aikaisemmin. Vasta kun se on noin kymmenen metrin päästä koirastani huomaan sen. Se kaahaa mieletöntä vauhtia ja tienreunaa hipoen. Näen sen vieläkin edessäni, sen kuvan, juuri ennen sitä karmeaa tapahtumaa. Aika oli pysähtynyt, maailma oli jäätynyt. En ehtinyt reagoida, menetin täysin toimintakykyni. Olin täysin lamaantunut hetkeksi.

Se on valkoinen pösö, sellainen hatchback, vai miksi niitä sanotaan, sellainen parikymmentä vuotta vanha malli. Outoa, miten tällaisessa tilanteessa kiinnittää huomiota täysin epäoleellisiin asioihin.

En ehdi edes vetää keuhkoihin ilmaa huutaakseni, kun auto syöksyy kohti rakasta koiraani. Se tapahtuu sekunnin murto-osassa ja silti tuntuu, kuin eläisin hidastetussa elokuvassa.

Valkoinen auto kaahaa lähemmäs ja tajuan yhtäkkiä, että se ajaa pitkin pientaretta. Se iskee tajuntaani kuin salama - liian myöhään. Se törmää pahaa-aavistamattomaan nelijalkaiseen ja pieni koira lennähtää laajassa kaaressa sivuun. Kuuluu ilkeä tömähdys, kun se osuu maahan monen metrin päässä törmäyspaikalta. Pösön renkaan ulvovat, kun se jatkaa matkaa seuraavan mutkan taakse. Katson tätä kaikkea täysin tyhjänä, täysin tunteettomana. Katson hetken maassa makaavaa koiraa, ennen kuin aivoni suostuvat tajuamaan, mitä oikeastaan tapahtui. Vihdoin saan toimintakykyni takaisin, mutta alitajuntani kieltäytyy ottamasta tilannetta vakavasti. Huikkaisen iloisesti koiralleni. Yritän kuvitella, että eihän tässä mitään. Vähän vaan tömähti. Ei mitään vakavaa. Kohta se nousee ja ravistelee hiekat tuuheasta turkistaan ja heiluttaa häntäänsä.

Koirani ei liiku. Se makaa täysin paikallaan. Sen vasen kylki on omituisesti pullistunut. Näen että se nousee ja laskee hieman, hitaasti ja hyvin raskaasti. Vähitellen tajuan. Jotain on pahasti vialla. Pikkuhiljaa aivot prosessoivat juuri tapahtunutta ja hyväksyn faktan. Koiranomistajan pahin painajainen on toteutunut.

Rakas ystäväni jäi juuri auton alle.

Otan pari askelta ja polvistun sen viereen. Päällepäin ei näy verta, mikä hieman ihmetyttää minua. Kosketan varovasti sen vasenta kylkeä. Koira hengittää edelleen hyvin raskaasti ja kuuluu omituista rahinaa sen keuhkoista. Se vähän liikahtaa, yrittää oikaista asentoaan. Yritän auttaa sitä. Se kohottautuu hieman ja laitan käden sen oikean lavan alle. Saan sen kääntymään ja samalla säpsähdän rajusti. Näky on niin rujo, että tekisi mieli katsoa pois. Samalla en voi olla tuijottamatta sitä kauhistuneena, täysin tyrmistyneenä.

Sen oikealla puoleella törröttää neljä kylkiluuta pystyssä turkin seasta. Norsunluun väriset luiden päät ovat lävistäneet ohuen nahan ja erottuvat selvästi mustasta karvasta. Ympärillä turkki on tahmea verestä. Pari kylkiluuta näyttävät sisäänpainuneilta, juuri siinä, missä keuhkot sijaitsevat. Sen vatsa tuntuu kovalta, kun kosketan sitä varovasti.

Kaikki vuoden aikana opitut opit risteilevät päässäni. Sisäistä verenvuotoa. Paljon. Pneumothorax eli ilmarinta. Avomurtuma. Sisäiset vammat, lisää verenvuotoa.

Toisetkin opit risteilevät päässäni. Eläinääkärikliniikka, jolla olen ollut töissä. Potilaat, jotka olen tavannut. Kärsimykset, jotka haluttiin lopettaa. Kärsimykset, joita ei haluttu nähdä. Kärsimykset, joita pitkitettiin liikaa omistajan päättämättömyyden vuoksi. Eläimet, jotka kuolivat liian nuorina, liian aikaisin, joilla olisi ollut vielä monta vuotta edessään. Toisaalta olen nähnyt monta tapausta, jotka näyttivät aluksi toivottomilta ja hoitopäätös vaikutti ensin täysin turhalta. Tapauksia, jotka sitten ensishokin ja tarkemman tarkastelun jälkeen osoittautuivat paljon luultua lievemmiksi. Eläimiä, jotka toipuivat täysin ja saivat elämänilonsa takaisin.

Kolmaskin seikka nousee ajatuksiin. Tilini. Rahatilanteeni. Luottokortti. Luottokorttilaskut. Pilviä hipovat maksut. Nyt on sunnuntai, joten kaikista toimenpiteistä veloitetaan reilusti ylimääräistä. Tilini on lähes tyhjä, rahaa on juuri sen verran, että saan ostettua itselleni ruokaa ja maksettua vuokran. Lisäksi pitäisi maksaa pakollinen vakuutus ja edelliskuukauden visalasku. Opintorahaa ei tule kesällä ja palkkapäiväkin on vasta kolmen viikon päästä.

Puhelen hiljaa yli kaiken rakastamalleni pikkumiehelle ja silitän varovasti sen päätä. Rohina sen hengittäessä pahenee ja se voihkii vienosti.

En tiedä, mitä tehdä. En pysty ajattelemaan selkeästi, en kykene toimimaan järkevästi. Paniikki nousee. Huomaan miten alan hyperventiloimaan. Alkaa huimata hieman. Yritän rauhoittua ja pakotan itseni hengittämään rauhallisesti. Yritän ajatella loogisesti. Suljen hetkeksi silmäni ja vedän syvään henkeä.

Avaan jälleen silmäni. Makaan pitkin pituuttani pehmeällä alustalla. Ympärilläni on pimeää lukuunottamatta vienoa auringon kajastusta ikkunan raosta. Olen omassa sängyssäni, turvassa peittojen alla. On lämmintä ja ympärilläni on lähes hiljaista. Kuulen ainoastaan rauhallista hengitystä huoneen toisesta nurkasta. Kohottaudun varovasti istumaan, hitaasti, ettei ala huimata, kuten yleensä. Katselen nurkkaan, josta hengitys kuuluu.

Siellä se tuhisee, nukkuu kuin tukki. Se makaa kyljellään jalat ojennettuina pitkiksi. Päätään se nojaa vaatekaappini, sillä on hassu tapa nojata aina päätään johonkin nukkuessaan. Sen korva heiluu, kun nousen seisomaan, siitä tiedän, että se on hereillä, esittää vain nukkuvansa.

Astun hitaasti sen luokse ja silitän sen pehmeää karvaa. Se kohottaa päätään ja napittaa minua kauniilla mustilla silmillään. Se näyttää hieman kummastuneelta, kun halaan sitä lujaa ja painan sitä kovaa rintaani vasten. Rapsutan sitä korvan takaa, siitä se nauttii. Katson sitä hartaasti ja sanon ääneen: Ihanaa kun olet siinä! Ihanaa kun olet hengissä ja kunnossa! Jos se ymmärtäisi puhetta, se olisi varmaan hyvin ihmeissään. Silitän vielä kerran sen mustaa kylkeä, tunnen pehmeän karvan ja sen alla hennot kylkiluut. Kaikki ovat tallella ja oikeassa paikassa.

Mietin painajaista koko päivän ja varmasti se tulee vainoamaan vielä vähän aikaa. Yritän tolkuttaa itselleni, että enneunet ovat hölynpölyä, etten usko sellaisiin. Ajattelen fiksusti, että unet ovat vain nukkuvan mielikuvituksen tuotetta ja painajaisissa alitajunta käsittelee ihmisen pahimpia pelkoja.

Aamulenkillä pidän koiraani hihnassa, kunnes olen syvällä metsässä kaukana autotiestä.

Viimeinen palvelus ystävälle...

Miksi, MIKSI ihmiset eivät ymmärrä päästää lemmikkinsä pois, kun aika koittaa? Miksi he yrittävät väkisin pitää eläimen hengissä, vaikka se tuskissaan hädin tuskin pystyy seisomaan? Miksi viimeistä päätöstä yritetään aina pitkittää viimeiseen asti, kunnes eläin on aivan lopussa kivusta ja sairaudesta?

Minun Mustini on ollut minulla jo 15 vuotta ja se on uskollisin ystäväni, jonka eteen teen kaikkeni. 

Hienoa, jos todella rakastat koiraasi ja olet valmis tekemään kaikkesi sen hyvinvoinnin eteen, tee sille myös viimeinen palvelus ja päätä, milloin on aikaa päästä se pois. Asiaa ei kannata pitkittää. Jos koira on parantumattomasti sairas, sen ennuste on huono ja se on selvästi tuskissaan, aika on koittanut.

Haluan tietää tehneeni kaiken sen hyväksi. 

Hetkinen, kenestä tässä olikaan kyse, sinusta vai koirastasi? Haluatko itsellesi hyvän mielen ja puhtaan omatunnon, koska sisimmissäsi tiedät, että se olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten? Jos haluat oikeasti tehdä kaikkesi, täytyy myös tunnistaa, milloin hoitoa ei kannata enää jatkaa. Joskus luopuminen on kaikkein paras ratkaisu, vaikka se itsestä tuntuisikin raskaalta.

En pysty tekemään sitä päätöstä. 

Senkin itsekäs ihmiskuvatus! Lopeta hetkeksi itsesäälissä rypeminen ja ajattele ihan pikkuisen eläintäsi. Olet vuosikausia huolehtinut siitä, ruokkinut ja ulkoiluttanut sitä, osoittanut sille hellyyttä ja rakkautta, nyt kun se sitä eniten tarvitsee, omat tunteesi ovatkin etusijalla? Tälläkö tavalla haluat pettää ystäväsi luottamuksen?

Eikö varmasti ole mitään hoitoa, joka tehoaisi tähän? 

Kuinka monta kertaa se pitää selittää? Jos ennuste on hyvin heikko, eläin huonossa kunnossa ja kivulias, voidaan hoitoa toki yrittää. Varmasti löytyy myös eläinlääkäri joka sen suostuu jopa tekemäänkin. Ja varmasti löytyy eläinlääkäri, joka tietää myös sen toisen hoitokeinon, joka ehkä jopa saattaisi tehotakin. Todennäköisyys sille on kuitenkin erittäin pieni ja siitä maksettava hinta äärimmäisen kallis. Eläimen kärsimykset pitkittyvät turhaan ja se joutuu pitkille ja rasittaville hoidoille alttiiksi.

Jos saan sille muutamankin kuukauden lisäaikaa, niin se on iso palvelus Mirrilleni. 

Jos, huom jos hoito todellakin tehoaa, Mirrille saadaan tällä tavalla vähäsen lisäaikaa, mutta jos se oikeasti on kuolemansairas, ne kaksi kuukautta lisäelämää eivät ole lemmikillesi palvelus. Päinvastoin, se joutuu kitumaan vielä kaksi kuukautta enemmän sen sijaan että vihdoin ja viimein ymmärrät päästää sen pois.

Tämän päivän postaus on hiema synkemmästä aiheesta, mutta tähän törmää jatkuvasti eläinlääkärinä. Monet nuoret eläinlääkärin ammatista haaveilevat tuntuvat pelkäävän, etteivät pysty tekemään lopetuksia ja itsekin olen miettinyt, miten siitä selviän. Kuitenkin kun olen muutaman tapauksen nähnyt, jotka kaiken järjen vastaisesti yritettiin väkisin hoitaa ja pitää hengissä, olen iloinen, että on vielä ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä sen päätöksen ajoissa ja antaa eläimellensä viimeisen matkan kohti vihreämpiä laitumia ennen kuin tilanne etenee liian pitkälle.

Pitäkää huolta lemmikeistänne, myös silloin, kun sen aika on koittanut! Etenkin silloin se kaipaa rakkauttanne ja sen tärkeän päätöksen! 

Myydään puhdasrotuisia paperittomia borcercollien pentuja!

Surffaillessani tänään netissä osuin erääseen nettipalstaan ja kiinnitin siellä huomioni yhteen keskusteluun. Siinä kaupiteltiin koiranpentuja puhdasrotuisina ja paperittomina. Lisäksi ilmoitettiin, että pentuja ei tarkastuteta eläinlääkärillä, eikä vanhemmilla ole mitään koe- tai terveystuloksia, samaan lauseeseen todetaan kuitenkin, että pentueen isä tekee töitä lammastilalla.

Sekä itse aloitusviesti että siitä seuraava keskustelu on mielestäni hyvin surullinen ja osoittaa niin hyvin tavalla ihmisten välinpitämättömyyttä eläinten hyvinvointia kohtaan. Jo aloitusviesti on huolestuttava, sillä vaikka kyseessä ei ehkä välttämättä ole pentutehdas, se silti viittaa vahvasti joko täydelliseen tietämättömyyteen tai vahvaan välinpitämättömyyteen. 

Ensinnäkin koirien rekisteröinti on erittäin helppoa ja halpaa. Jos kasvattajalla ei ole mitään pimitettävää, ei ole mitään syytä, miksei pentuetta voisi rekisteröidä. Ymmärrän, että joillakin voi olla ennakkoluuloja kennelliittoa kohtaan varsinkin sen mediaryöpytyksen jälkeen, jonka vähän aikaa sitten pyörinyt dokumentti Englannin kennelliitosta aiheutti. Paimenlinjaisille bordercollieille onkin perustettu oma rekisteri paimenkoirayhdistyksen avulla. Sinne rekisteröidään kaikki "oikeat" työkoirat ja sitä kautta pentua ottaessa saa takuuvarmasti paimentavan koiran. Paimenkoirarekisteriin päästäkseen pentueen vanhemmilla tulee olla tulos paimenkisoista ja asianmukaiset terveystulokset. Rekisteröinti on todella halpaa, silmäpeilattu pentu maksaa vain 10€. 

Pentujen myyjä oli kysyttäessä heti valmis tuomaan pennut ostajalle autolla toiseen kaupunkiin. En ikinä ottaisi pentua ihmiseltä, jota kiinnostaa noin vähän, millaiseen kotiin kasvattinsa tulevat! Samaan aikaan myyjä painotti, että myy pennut ainoastaan maalle, ei kerrostaloon ja ainoastaan työkäyttöön. Ristiriitaisista tiedoista voidaan päätellä, että ostaja haluaa vain näyttää pätevältä. Jokainen, joka sitä paitsi vähänkin tuntee rodun, tietää, että bordercollie tarvitsee kaikkea muuta kuin ison tontin. Bordercollieta ei saa liikunnalla väsytettyä, se tarvitsee kyllä ehdottomasti muutakin aivotoimintaa. Jälleen huomataan, miten tietämätön myyjä on koko rodusta. 

Rotuyhdistykseltä saa varminta tietoa rodusta

Surullisinta oli mielestäni kuitenkin yksi pentukyselijöistä. Hän vastasi viestiin välittömästi sen julkaisemisen jälkeen. Mitään muuta hän ei halunnut tietää kuin että onko narttuja ja voiko myyjä tuoda sen autolla johonkin. Perään laittoi vielä sähköpostiosoitteensa. Myöhemmin hän kyseli vielä uudelleen samaa ja laittoi jälleen s-postinsa. Tuskin tarvitsee arvuutella, mihin tarkoitukseen hän narttua haluaa. Ei mitään kiinostusta pentuja, kasvattajaa tai pentujen vanhempia kohtaan, ei halua edes nähdä missä ne ovat kasvaneet tai tavata vanhempia. 

On todella huolestuttavaa, miten huimasti bordercollien suosio on viime aikoina kasvanut. Kyseessä kuitenkin on työkoira, vaikka tervepäinen koira selviääkin kerrostalossa ilman tuntikausien ulkoilutusta ja ilman lampaitakin. Jotenkin ihmiset olettavat että bc on avain menestykseen, portaat huipulle, oikotie onneen. Ihmiset kuvittelevat, että bc on niin viisas, ettei sitä tarvitse kouluttaa ja että se osaa asiat pelkästään katselemalla. Hyviä, harrastavia koteja ei mitenkään voi olla niin paljon, kuin mitä pennuista on kysyntää. Ihan jo senkin takia, että koiraurheiluseuroilla on monella paikkakunnalla tullut resurssit vastaan jo aikoja sitten. 

Näitä "puhdasrotuisia, paperittomia" bc-pentuja on alkanut ilmestyä kuin sieniä sateella ja typerät ihmiset vielä sortuvat siihen. Tosiasia on se, että paperiton koira on sekarotuinen ja piste. Koiran rekisteröimättömyyteen on aina syy, olipa se tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä vai pentutehtailua, pennunostajan tulisi erittäin tarkkaan otettava selvää, mikä on todellinen syy siihen. Tuo edellä mainittu pennunostaja on 95% todennäköisyydellä pentutehtailija. Muistan nimittäin lukeneeni kyseisen ihmisen sähköpostiosoitteen joskus aikaisemminkin eräällä toisella foorumilla, jossa varoiteltiin pentutehtailijoista.  

Tekisi mieli laittaa tähän muutaman neuvo, mihin tulisi kiinnittää huomiota, kun ostatte tai myytte koiranpennun. Tämä tuntuu kuitenkin turhalta. Pentutehtailijoita ei kiinnosta ja suuri osa pennunostajista eivät viitsi pentuhuumassa ottaa asiosta selvää ennen pennun hankkimista. 

Ehkäpä sitten kun olen iso ja valmis eläinlääkäri, voin tehdä jotain estääkseni pentutehtaat. 

http://www.pelastetaankoirat.com/pentutehtailu/pentutehtailu.PDF

Myyjän unelma: lapsettomat ruokakaupat?

Huh, olipa taas työpäivä! :P

Tällä kertaa olin siis jälleen kaupassa ja pakko todeta, että tiedän taas miksi joskus päätin, ettei minusta ikinä tule myyjää... Se olisi ihan kiva homma muuten, jos ei olisi niitä pirun asiakkaita. Ne vaan tekevät asioista välillä niin vaikeita.

Tänään vedin kunnolla herneet nenään kolmen vanhemmat-lapsi yhdistelmän kanssa. Siis voi luoja, kun ihmiset eivät vaan osaa kasvattaa lapsiaan! Pistää niin vihaksi, vaikka samalla käy sääliksi niitä lapsia.

Ensimmäisen lapsi huusi kurkku suorana, kun äiti otti siltä suklaalevyn pois, jotta voisin skannata sen. Isi sitten otti lapsukaisen syliin ja hyssytteli ja leperteli sille typeriä. Toinen äijä myös otti lapselta suklaalevyn pois anteeksipyydellen, sitten kun lapsonen alkoi huutaa naama punaisena, antoi sen äkkiä takaisin ja hymyili jälleen lammasmaisesti pikkuiselle. Siis ihan aikuisten oikeesti! Jos tollainen kolmevuotias saa pompotella vanhempiaan miten lystää, mitä ihmettä tapahtuu sitten murrosiässä?! Ja millainen tyranni siitä tuleekaan aikuisena? En yhtään ihmettele, että kouluissa on lisääntynyt viime aikoina räjähdysmäisesti kaiken maailman ongelmalapset ja kurinpito-ongelmat... Puhumattakaan päivittäin lehdissä uutisoiduista ryöstöistä, raiskauksista ja murhista. Ei ole ihme tämä tällainen yhtään...

Ja sitten ne äidit, jotka kuvittelevat, että itkevä lapsi kuolee nälkään kahden minuutin sisällä, ellei saa ruokaa ihanhetivälittömästi. Äidin pikkukullannuppumussukka ei voi odottaa, että tavarat on maksettu ja pakattu, ja syödä sitten kassan jälkeen, niin kuin normaalit ihmiset tekevät. Ei, kyllä murukultavaltteripetterin täytyy saada se heti. Sitten ne tulee kassalle ja ojentaa minulle kuolaisen, räkäisen jäätelöpaperin silput sekä rytistyneen ja vielä kuolaisemman, räkäisemmän trippimehun. Olettavat vielä, että iloisesti hymyillen otan jämät vastaan ja skannaan ne aurinkoinen hymy huulillani. Murr!!! Siis oikeesti ihmiset, jotain järkeä! Vai aiotteko opettaa lapsillenne, ettei tavaroita tarvitse maksaa? Että niitä voidaan repiä hyllystä ja pistää suuhun miten lystää?

Olen muuten jo useammin kuin kerran löytänyt hyllystä puoliksi syödyn suklaalevyn, kerran löysin puolityhjän appelsiinimehun lavojen välistä ja avatut karkkipussit ovat lähes arkipäivää. Aina asialla eivät edes ole pikkulapset, välillä hommissa ovat olleet juuri ne murrosikäiset, joille ei ole asetettu minkään valtakunnan rajoja silloin pienenä...

Kaamein tapaus oli loppuillasta se yksi pikkutyttö, joka huusi kuin sireeni koko sen ajan, kun arvoisa perhe oli ostoksilla. En tiedä, mikä sitä riivas, mutta se siis ihan oikeasti huusi niin kovaa, että koko kauppa raikui. En ymmärrä, miten pienestä ihmisestä edes voi lähteä niin kova ääni, jouduin huutamaan kaikille muille asiakkaille, jotta nämä olisivat ymmärtäneet yhtään mitään. Sit se huusi vielä ihan taukoamatta, ihan kuin ei olisi hengittänyt ollenkaan. Vanhemmat vähän iloisesti hymyillen hyssyttelivät jotain ja antoivat sitten periksi. Yrittivät vielä antaa sille suklaatakin, vielä palkata moisesta käytöksestä ;( En millään muotoa kannata väkivaltaa missään muodossa, mutta välillä tuntuu, että vanha kunnon selkäsauna on oikeastaan aika hyvä keksintö...

Ensivaikutelmat pieneläinklinikalta

On pakko, kerrassaan pakko tulla tänne päivittää blogia. Koin tänään jotain aivan mahtavaa, joka vaan vahvisti ennestään käsitystä, että olen aivan täsmälleen oikealla alalla!!

Kävin viime viikolla työhaastattelussa eräällä pieneläinkliniikalla, jotka tarvitsevat pieneläinhoitajaa syksyksi. Siinä sitten oli vähän puhetta, että jospa tulisin vähän tutustumaan joku päivä toimintaan. Siispä olin siellä tänään.

Mun on vaikea hillitä innostustani, ilmiliekeissä on aivan liian laimeasti sanottu. Olen niin tohkeissani!! Mulle näytettiin ihan kaikki, sain tehdäkin aika paljon ja kaikki neuvottiin tarkasti alusta pitäen. Ensin tietysti esiteltiin paikat, on muuten hienot oltavat, isot ja valoisat tilat sekä monipuoliset ja modernit laitteistot.

Ensin minulle näytettiin, miten potilaita otetaan vastaan ja kirjataan heidän tietonsa, sen jälkeen opin laskuttamaan ja kotiuttamaan potilaita. Sitten sain olla avustamassa verinäytteen ottamisessa eli käytännössä pidin koiraa kiinni :) ja ottaa näytteistä veriarvot laboratoriossa. Sitten piti vielä kirjata kaikki arvot tietokoneelle.

Myöhemmin sain olla mukana, kun kissasta otettiin röntgenkuvia ja loppuillasta sain ihan itse ottaa yhdestä koirasta kuvat!

Muutamaan otteeseen piti nesteyttää potilaita, annoin suosiolla kokeneemman hoitaa pistäminen. Sain kuitenkin vaihtaa tippapullot kisulle itse, sehän ei muuta tarvi kuin irrottaa letku kanyystä ja laittaa siihen uusi pullo letkuineen :) Tietysti täytyy tarkistaa, ettei mene ilmaa eläimeen...

Tosi mahtava kokemus oli myös kissan leikkaus, jossa olin avustamassa. Käytännössä en paljon muuta tehnyt, kun seisoin vierellä ja tarkkailin sen elintoimintoja ja happimaskia. Kisulia ei saatu intuboitua, joten piti käyttää ihan vaan maskia. Jos joku ei tiedä, niin intubointi tarkoittaa siis sitä, että eläimen henkitorveen laitetaan letku, jonka kautta eläin saa ilmaa ja yleensä myös anesteettiä eli nukutusainetta. Normaalisti eläimet intuboidaan aina, kun ne nukutetaan.

Intuboitu kissa

Meidän kissa näytti kuitenkin maskineen suunnilleen tältä:

Kissa happinaamarilla

Täytyy muuten huomauttaa tähän väliin, että tuolla ei käytetä teräksisiä leikkauspöytiä. Teräksessä on nimittäin se vika, että se johtaa erinomaisesti lämpöä, joten varsinkin pitkissä leikkauksissa eläin menettää paljon lämpöä ja vaarana voi olla hypotermia. Tämä on vaarallista erityisesti vielä anestesiassa, kun eläimen elintoiminnot ovat muutenkin alhaalla. Tuolla käytetään siis ihan patjaa ja sellaisia erityisiä alustoja, jotka eivät johda lämpöä pois eläimestä. Ihan tällainen sivuhuomautus, tuli mieleen tuosta kissakuvasta :)

Raatoja olen kyllä leikannut paljonkin ja nähnyt sisäelimiä paljonkin, mutta tuo elävä eläin oli silti aivan omaa luokkaansa. Esimerkiksi vatsapaita, ohutsuoli ja suoliliepeet ovat aivan eri näköisiä elävällä, ne ovat kauniin vaaleanpunaiset ja jossain kohdissa näkyy jopa suonten sykkeen! Eläinlääkärin tonkiessa sisäelimiä totesin hyvin tietäväisenä, että kas, tuossahan on kaunis maksa. Eläinlääkäri totesi sitten siihen hieman huvittuneena, että kato kun se on perna, maksa on tuolla aivan toisessa nurkassa. Olin vaan, että ai jaa, hups... :) Joku on taas ollut tarkkana anatomian tunnilla :D

Myös tuohon vähän surullisempaan puoleen, eläinten lopetuksiin täytyy varmaan tässä lähitulevaisuudessa tottua. On aina ikävää, kun nuori eläin joudutaan lopettamaan :(

Hyvin tärkeä osa on tietysti myös välinehuolto. Leikkauksessa käytetyt välineet täytyy sterilisoida hyvin tarkkaan ja siihen on ihan omat laitteensa. Minut perehdytettiin tarkasti, miten se kuuluu tehdä ja opinkin sen mielestäni aika hyvin.

En olisi millään malttanut lähteä kotiin ja muutaman tunnin tutustumiskäynnistä venähti kunnon 10 tunnin työpäivä. Lisäksi olin ottanut aivan liian vähän evästä, koska kotona oli jääkaappi typötyhjä, mutta mitäpä siinä, kukapa nyt ei yhdellä sämpylällä ja kahdella myslipatukalla päivän verran selviäisi ;)

Lähtiessäni vihdoin kotiin, minua koko päivän opastanut eläintenhoitaja sanoi, että aikoo ilmoittaa pomolle, että minusta tulee hyvä. :D Voitte vain kuvitella, miten paljon se lämmitti mieltä! Hymyilin suu korvissa koko kotimatkan...  :D

Pöllin nyt taas vaihteeksi kuvat netistä, toivotaan, ettei tule sanomista :P Pahoittelut, ettei ole omia kuvia, ei sattunut kameraa mukaan, eikä muutenkaan potilaista saa ottaa kuvia...

Deep silence...

Koulurintamalla on hiljaista. Käyn töissä aina satunnaisesti ja vapaa-aika kuluu pitkälti koiran kanssa touhutessa. Olen myös yrittänyt tehosiivota kämppäni, joka näyttää pyörremyrskyn jäljiltä. Ei vaan ole jaksanut edes ajatella mitään siivoamista ennen kuin nyt.

On omituista, kun on niin tottunut heräämään aikaisin joka päivä kouluun ja koko ajan pitäisi tehdä kauheasti kouluhommia. Yhtäkkiä ei ole mitään pakollista, ei tenttiä tulossa, ei oppimispäiväkirjaa, ei labratyöselostusta, ei mikroskopointeja, ei yhtään mitään. Kaikki kaveritkin ovat jossain, monet ovat menneet kotinurkilleen. On ihan tyhjää vaan.

Kaikkialta hehkutetaan kesäää ja lomaa, hyvää kesää sulle ja nauttikaa lomasta, rentoutukaa lomalla... Minussa on varmaan jotain vikaa, kun en koe tätä yhtään rentouttavana. Mua ressaa tämä tekemättömyys. Kaipaisin toimintaa, äksöniä, vähän haastetta. Edes työ ei tyydytä tuota kaipuuta, kun se on niin aivotonta puuhaa...

Minua on ennenkin sanottu työnarkomaaniksi ja tunnustaudun nyt lisäksi koulunarkomaaniksi. Minulla on kauhean ikävä koulua. Loma on vasta alkanut ja se jatkuu vasta syyskuussa. I might have a little problem over here! :(

Ensi viikonloppuna on kuitenkin jotain, mitä olen odottanut jo kauan. Olen jo kuukausitolkulla treenannut tätä varten ja kuluttanut tuntikausia kentällä hien, kuolan, hiekan, lihapullan ja välillä jopa veren peitossa. Usein eteneminen on ollut kuin suossa kävelisi, mutta pikkuhiljaa vähin askelin on edistystä alkanut näkyä ja vihdoin alan olla valmis. Nimittäin

Tokon joukkue-SM -kisat!!!

http://www.tokosm2011.com/