SAIMia kerrakseen

Huomenna on syksyn ensimmäinen tentti, joten hirveää paniikkipänttäämistäkertaamista on luvassa. Viimeiset viikot ovat olleet hirvittävän tiiviit ja itse olen ainakin ihan poikki. 

Maa oli jo roudassa aamulenkillä :(

SAIM eli Small animal internal medicine on siis pikakurssi pieneläinten sisätaudeista. Tuntuu jokseenkin turhauttavalta, että näin äärimmäisen tärkeään asiaan käytetään niin älyttömän vähän aikaa. Esimerkiksi ruuansulatuskanavan sairaudet 3 päivää, ihotaudit 2 päivää, hengityselimistön sairaudet 2 päivää ja niin edelleen... 

Samalla sitten viime vuonna käytettiin hirveästi aikaa käytännön kannalta aika turhiin asioihin ja kakkosellakin kerrattiin pitkään ja hartaasti kaikkea. Olisin ehkä mieluummin käyttänyt vähän vähemmän aikaa sitruunahappokierron ja entsyymien opetteluun, jos sen sijaan pystyisin sisäistämään nämä asiat paremmin... 

Enimmäkseen koulua on ollut 8-16, aamupäivällä kulutetaan luentosalin penkkejä ja iltapäivällä on joko lisää luentoja, potilastapauksia tai lisää luentoja. Koko kurssi on mennyt jotenkin pikakelauksella. Samalla kun opin uuden asian, vanha tieto tuntuu valuvan toisesta korvasta ulos. Luettavaa riittäisi vaikka vuorokauden ympäri, kyse on lähinnä siitä, onko valmis uhraaman koko muun elämänsä koulun eteen. 

Kallioseinä vastassa... 

Kurssin viimeiset kolme päivää olivat minulle ehkä kaikkein mielenkiintoisimmat, kun puhuttiin eksoottisten eläinten sairauksista. On harmi, että niin monella eläinlääkärillä menee sormi suuhun, kun kyse on kissaa pienemmistä eläimistä. Luentojen tärkein sanoma ehkä olikin, että käyttäkää maalaisjärkeä, tehkää huolellinen yleistutkimus ja kuunnelkaa omistaija. Olisi hienoa saada joskus työskennellä eksojen parissa! 

Jottei ihan synkistelyksi mene, niin ensi viikon kalenteri näyttää hieman avarammalta. Ensi viikolla opiskellaan neurologiaa, joka kiinnostaa minua ihan älyttömästi. Sitä seuraavalla viikolla vuorossa on silmäsairaudet, jotka ovat myös älyttömän mielenkiintoiset. Sen jälkeen odottaa viikon mittainen väliviikko - luksus, jota ei kauheasti aikaisempina vuosina ole ollut. Ja kerrankin minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään suunnitelmia sille viikolle. Voi kauheaa, joudunko mä pitämään lomaa?! ;)

Eläinlääkäriä leikkimässä

Takana on ensimmäinen ilta hevossairaalan päivystyksessä ja aika fiiliksissä olen! Huomaan noin 4958362303:nnen kerran, että oikealla alalla ollaan :)

15.30 hipsin hipihiljaa luennolta pois, jotta ehdin vielä nopeasti imaista pussikeiton kitusiini.  Sairaalan alakerrassa on opiskelijoita varten taukotila, josta löytyy kaikki tarvittava.

Varttia myöhemmin luon viimeisen ihailevan katseen pukuhuoneen peiliin päin. Peilistä hymyilee ihan oikean eläinlääkisopiskelijan näköinen sinipukuinen pieni ihminen, stetoskooppi kaulassa, kynät ja kuumemittarit taskussa ja muistivihko tallessa. Milloin tämä on tapahtunut? Olenko todellakin jo yksi niistä "isoista, oikeista" sairaalan opiskelijoista, joita silloin ykkösellä suurella kunnioituksella ihailin?

Toimenpidehuoneessa on kova hulina. Siellä ollaan suorittamassa yleistutkimusta hevoselle. Vuoronsa päättävät kandit ja eläinlääkärit kertovat vuoronsa aloittaville, mistä on kyse ja mitä potilaalle ollaan tekemässä. Sivussa seisovat huolestuneet omistajat, hevonen itse näyttää ottavan tilanteen aika rauhallisesti. Olen hieman hämilläni ja aluksi tunnen itseni hieman ylimääräiseksi.

Pian kuitenkin pääsen vauhtiin: Pidä tuosta kiinni! Tee näin! Tee tuota! Haluatko kokeilla? Pääsen avustamaan hevosen letkutuksessa, vanhempi kandi opettaa, miten suoritetaan steriili pesu ja seuraan silmä kovana, miten hevonen kanyloidaan ja miten otetaan ohutneulanäytteitä. Pääsen harjoittelemaan statuksen ottoa, kuuntelen sydänääniä, etsin imusolmukkeita ja tunnustelen metatarsaalipulssia. Yritän imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon tulevaisuutta varten.

Tunnen itseni välillä aika urpoksi. En edes väitä ymmärtäväni hevosista mitään, joten toisinaan saan eläintenhoitajilta hieman sääliviä katseita osakseni. Koiran valjaissa on yleensä kokoa ilmoittava numero, mutta en löydä sellaista hevosten riimusta. Hevosen omistajatkin näyttävät huvittuneilta, kun iloistesti hymyillen tuon koko repertoaarin riimuja sovitettaviksi.

Saan myös ahaa-elämyksiä illan aikana. Eräältä potilaalta tutkitaan vatsaontelo ultraäänellä. Eläinlääkäri selostaa tarkasti, mitä ruudusta näkyy, ja pikkuhiljaa alan itsekin erottaa mustavalkoisen pikselimassan seasta maksan, paksusuolet, ohutsuolet ja keuhkoa. On aika hienoa nähdä suolten liikkeet ruudusta, kun on tähän asti tyytynyt leikkelemään raatoja :)

Päivään liittyy iloa ja myös surua. Yllätyn, miten kova pala hevosen lopetus on. Tunnen samaistuvani omistajan tilanteeseen niin paljon, että pitää nieleskellä usempaan otteeseen. Muut opiskelijat lohduttavat, että tähän kyllä tottuu ajan myötä. En ole ikinä seurannut lopetusta, eikä itseltäkään ole jouduttu lopettamaan yhtään lemmikkiä. Marsut olivat kuolleet itsestään vanhuuteen, ja koirat ovat vielä hengissä kaikki. Tottuukohan tähän oikeasti? Olenko kenties liian tunteellinen?

Myöhemmin illalla taas saamme kertoa toiselle omistajalle hyviä uutisia, kun hevosen tilanne ei olekaan niin paha kuin luultiin. On aina kiva nähdä iloiset naamat, kun lemmikillä ei olekaan hengenvaaraa. Saan taas olla avustamassa ja seuraan silmä kovana eläinlääkärin ja vitosvuoden kandin puuhia. Pääsen analysoimaan verinäytteiden tuloksia ja tiedän nyt miten ähkyhevonen hoidetaan.

Noin varttia ennen yhtätoista maltan vihdoin lähteä. Heitän sinisen smurffipuvun pesulaan, kynät laukkuun ja stetarin hellästi pussiinsa. Ulkona sataa vettä ja on kylmää. Juuri ja juuri ehdin vielä lähikauppaan minuuttia ennen sulkemisaikaa ostamaan iltapalan.

Hymyilen leveästi koko kotimatkan.