Eläinlääkäriä leikkimässä

Takana on ensimmäinen ilta hevossairaalan päivystyksessä ja aika fiiliksissä olen! Huomaan noin 4958362303:nnen kerran, että oikealla alalla ollaan :)

15.30 hipsin hipihiljaa luennolta pois, jotta ehdin vielä nopeasti imaista pussikeiton kitusiini.  Sairaalan alakerrassa on opiskelijoita varten taukotila, josta löytyy kaikki tarvittava.

Varttia myöhemmin luon viimeisen ihailevan katseen pukuhuoneen peiliin päin. Peilistä hymyilee ihan oikean eläinlääkisopiskelijan näköinen sinipukuinen pieni ihminen, stetoskooppi kaulassa, kynät ja kuumemittarit taskussa ja muistivihko tallessa. Milloin tämä on tapahtunut? Olenko todellakin jo yksi niistä "isoista, oikeista" sairaalan opiskelijoista, joita silloin ykkösellä suurella kunnioituksella ihailin?

Toimenpidehuoneessa on kova hulina. Siellä ollaan suorittamassa yleistutkimusta hevoselle. Vuoronsa päättävät kandit ja eläinlääkärit kertovat vuoronsa aloittaville, mistä on kyse ja mitä potilaalle ollaan tekemässä. Sivussa seisovat huolestuneet omistajat, hevonen itse näyttää ottavan tilanteen aika rauhallisesti. Olen hieman hämilläni ja aluksi tunnen itseni hieman ylimääräiseksi.

Pian kuitenkin pääsen vauhtiin: Pidä tuosta kiinni! Tee näin! Tee tuota! Haluatko kokeilla? Pääsen avustamaan hevosen letkutuksessa, vanhempi kandi opettaa, miten suoritetaan steriili pesu ja seuraan silmä kovana, miten hevonen kanyloidaan ja miten otetaan ohutneulanäytteitä. Pääsen harjoittelemaan statuksen ottoa, kuuntelen sydänääniä, etsin imusolmukkeita ja tunnustelen metatarsaalipulssia. Yritän imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon tulevaisuutta varten.

Tunnen itseni välillä aika urpoksi. En edes väitä ymmärtäväni hevosista mitään, joten toisinaan saan eläintenhoitajilta hieman sääliviä katseita osakseni. Koiran valjaissa on yleensä kokoa ilmoittava numero, mutta en löydä sellaista hevosten riimusta. Hevosen omistajatkin näyttävät huvittuneilta, kun iloistesti hymyillen tuon koko repertoaarin riimuja sovitettaviksi.

Saan myös ahaa-elämyksiä illan aikana. Eräältä potilaalta tutkitaan vatsaontelo ultraäänellä. Eläinlääkäri selostaa tarkasti, mitä ruudusta näkyy, ja pikkuhiljaa alan itsekin erottaa mustavalkoisen pikselimassan seasta maksan, paksusuolet, ohutsuolet ja keuhkoa. On aika hienoa nähdä suolten liikkeet ruudusta, kun on tähän asti tyytynyt leikkelemään raatoja :)

Päivään liittyy iloa ja myös surua. Yllätyn, miten kova pala hevosen lopetus on. Tunnen samaistuvani omistajan tilanteeseen niin paljon, että pitää nieleskellä usempaan otteeseen. Muut opiskelijat lohduttavat, että tähän kyllä tottuu ajan myötä. En ole ikinä seurannut lopetusta, eikä itseltäkään ole jouduttu lopettamaan yhtään lemmikkiä. Marsut olivat kuolleet itsestään vanhuuteen, ja koirat ovat vielä hengissä kaikki. Tottuukohan tähän oikeasti? Olenko kenties liian tunteellinen?

Myöhemmin illalla taas saamme kertoa toiselle omistajalle hyviä uutisia, kun hevosen tilanne ei olekaan niin paha kuin luultiin. On aina kiva nähdä iloiset naamat, kun lemmikillä ei olekaan hengenvaaraa. Saan taas olla avustamassa ja seuraan silmä kovana eläinlääkärin ja vitosvuoden kandin puuhia. Pääsen analysoimaan verinäytteiden tuloksia ja tiedän nyt miten ähkyhevonen hoidetaan.

Noin varttia ennen yhtätoista maltan vihdoin lähteä. Heitän sinisen smurffipuvun pesulaan, kynät laukkuun ja stetarin hellästi pussiinsa. Ulkona sataa vettä ja on kylmää. Juuri ja juuri ehdin vielä lähikauppaan minuuttia ennen sulkemisaikaa ostamaan iltapalan.

Hymyilen leveästi koko kotimatkan.