Kun taivaalle syttyi uusi tähti

On lauantai-ilta, kello on puoli yksitoista. Ajan vaiteliaana kohti tuntematonta. Ulkona on pilkkopimeää ja tiet ovat tyhjät. Olen ollut yhtä soittoa töissä aamuseitsemästä asti. Syönyt olen viimeksi joskus aamulla. Väsyttää. Jännittää. En ole ikinä lopettanut hevosta, olen kerran vain etäältä nähnyt, miten se tehdään. Jatkan ajamista. Silloin tällöin hörpin kulauksen Red Bullia ja yritän olla välttämättä vatsassa tuntuvasta närästyksen tunteesta. Lääkäri on kieltänyt kaikki kofeiinijuomat. Hankin mieluummin mahahaavan kuin kuolen hirvikolariin, sanoin. Älä aja väsyneenä, mulle sanottiin. Kertokaa se hätääntyneelle omistajalle keskellä yötä, mä vastasin. Kerran olin niin väsynyt, että näin harhoja. Jatkoin matkaa kuolevan lehmän luokse ja pelastin sen hengen. Kotimatkalla pelkäsin jo oman henkeni puolesta. Puhelimen päässä oli jo seuraava hätätapaus.

Käännyn omakotitalon pihalle. Täällä ei mitään talleja näy. Väärä osoite. Näprään navigaattoria ja tutkin postilaatikkoja. Seuraava talo on oikea osoite. Voimakkaat ajovalot valaisevat pienen, valkoisen, vanhanaikaisen omakotitalon. Sen vieressä on punatiilinen, matala tallirakennus. Valkoiset ikkunankarmit loistavat ajovalojen osuessa niihin. Tallin luona nainen odottaakin jo, viittoo autolleni paikan. Nousen autosta ja ojennan hänelle käden. Esittelyjen jälkeen otan autosta lääkkeet, stetoskoopin ja hanskat ja pyydän naista näyttämään tien.

Kaikkialla on hiljaista. Kuuluu vain askelten kahinaa. Kävelemme perätysten isolle laitumelle. Monta kiiluvaa silmäparia tuijottaa uteliaasti pimeydestä, kun sanaakaan sanomatta kävelemme laitumen toiselle laidalle. Vihdoin pimeydestä kuuluu matalaa puhetta. Otsalamput paljastavat pienehkön, valkoisen tamman ja sen vieressä kaksi nuorta naista. Tamma näyttää kivuliaalta ja pysyy vain vaivoin pystyssä. Vaihdamme pari sanaa ja selitän lyhyesti, mitä tulee tapahtumaan.

Otan laukusta puudutteen ja pitkän hevoskanyylin sekä teipin. Olen kerran elämässäni kanyloinut hevosen, melkein vuosi sitten, joten minun on pakko vain luottaa itseeni. Puudutan ja pesen pistokohdan, otan lujan otteen kanyylistä. Hevonen ei reagoi, kun pistän sen sujuvasti kaulasuoneen. Kiinnitän kanyylin ja sen enempää empimättä laitan sille rauhoitteen. Poistun hetkeksi hieman kauemmaksi antaakseni omistajille vielä hetken aikaa. Hengitän viileää ilmaa ja katson taivaalla vilkkuvia miljoonia tähtiä. Kuu tuijottaa tuimana takaisin valaisten kostean nurmikon.

Palaan takaisin. Hevonen on rauhoittunut ja roikottaa päätään. Vaikein vaihe on vielä edessä. Hevosen kokoisen eläimen kaataminen nätisti on joskus haastava operaatio. Laitan sille suoneen nukutusainetta. Meille on opetettu että 1-2 pulloa. Laitan kaksi. Ihan varmuuden vuoksi. Ja vielä toista nukutusainetta myös. Toivon sen antavan tasaisemman nukutuksen. Melkein saman tien hevonen alkaa hoippua. Pidän sitä riimusta ja työnnän sen istumaan. Se valahtaa siitä maahan ja onnistun juuri oikealla hetkellä kääntämään sen pään, niin että se ei kaadu suonikanyylinsä päälle. Onnittelen itseäni äänettömästi.

Odotan, kunnes hevonen on täydessä unessa. En halua laittaa lopetusainetta vain puoliksi nukkuvalle. Laitan hanskat käteen ja otan suurimman ruiskun, joka laukusta löytyy. Olen ekstravarovainen, kun vedän lääkettä ruiskuun. Milli tätä pistettynä itseeni riittäsi tappamaan minut. Rauhallisesti ruiskutan lääkkeen hevosen suoneen. Riisun hanskat ja laitan stetoskoopin korviini.

Hevosen syke kiihtyy ensin. Sitten se muuttuu epäsäännölliseksi. Se vetää vielä viimeisen kerran syvään henkeä. Sen jälkeen kaikki liikkeet loppuvat. Viimeisillä voimilla sykkivä sydän näkyy ihan paljain silmin. Sitten se hiljenee. Ja hiljenee. Ja lopulta kaikki hiljenee. Kuolema on kauniin raadollinen. Se makaa kuin nukkuisi. Kaunis karva kiiltää heikosti kuun valossa. Melkein kuvittelen näkeväni kevyttä hengitystä. Kuuluu vaimeaa nyyhkytystä. Tapoin juuri jonkun rakkaan lemmikin. Muistan oman pappakoirani, jonka jouduin lopettamaan muutama kuukausi sitten.

En sano mitään, pidän edelleen stetoskooppia sydämen kohdalla. Syvä hiljaisuus. Nielaisen ja hengitän syvään. Ole coolisti, käsken itseäni. Kuuntelen vielä hetken, pidätän hengitystäni. Pinnistän korviani, painan stetoskoopin tiukemmin korviin. Jos milli riittää tappamaan 50 kiloa ihmistä, niin 50 millin pullo riittää vallan mainiosti 500kg hevoselle, sanon itselleni.

Kerron lopulta omistajalle, että sydän on nyt pysähtynyt. Muutaman lohduttavan sanan ja viimeisten hyvästien jälkeen peitämme hellästi hevosen pressulla ja lähdemme hitaasti kävelemään takaisin talolle päin. Täydellinen hiljaisuus vallitsee, kun astumme talosta tulevaan valonkeilaan. Täysin arvaamatta yksi omistajista tarttuu lujasti käteeni ja kyyneleet silmissä kiittää minua kauniista eutanasiasta. Mutisen vastauksen hiljaa ja toivon, että pimeys peittää kostuneet silmäni.

Hiljaisuus vallitsee, kun ajan kotiin. Kuu valaisee tietä ja taivaalla tuikkii miljoona tähteä. Mietin, syttyikö hevoselle juuri uusi tähti taivaalle.

PS. Tapauksen henkilöt, hevoset ja ympäristö ovat täysin fiktiiviset. Kirjoittajan kokemukset ja tuntemukset perustuvat tositapahtumiin. 

Kiiltäviä bakteereja ja päivystysjuttuja

Hiphei taas, 

syksy on edennyt vauhdilla, enkä vieläkään tajua, missä vaiheessa kalenterista olisi muka pitänyt kääntää joulukuulle. Mun joulukalenterista on vieläkin eka luukku avaamatta, kun olen kieltäytynyt uskomasta, että syksy on jo niin pitkällä :D

Syksy on ollut aika rentoa, mulla ei ole ikinä tainnut olla näin rentoa aikaa sinä aikana kun olen täällä  opiskellut. Koulua on melko vähän ja pakollista vielä vähemmän. Ensimmäisen kerran ikinä olen antanut itselleni luvan ottaa kunnolla rennosti, enkä ole juurikaan ollut luennoilla. Kyseiset tentit onkin mennyt harvinaisen hyvin, ehkä mun kannattaisi enemmän lintsata koulusta ja opiskella asiat kotona sohvalla omaan tahtiin ;) 

Alkusyksystä opiskeltiin elintarvikehygieniaa, eli mitä kaikkia riskejä ruokaan voi liittyä, miten sitä pitää säilyttää, mitä pitää ottaa huomioon elintarvikkeiden pakkauksissa, miksi lisäaineita lisätään jne. Laboratoriossa viljeltiin kauniita pöpöjä viikkokausia kyllästymiseen saakka. Tenttialue oli erittäin laaja ja puutteellinen motivaatio teki sen omaksumisen vieläkin vaikeammaksi. 

Seuraavaksi ohjelmassa oli ilma- ja vesihygienia. Vierailimme mm. jätevesipuhdistamolla ja vedenkäsittelylaitoksella. Molemmat olivat ihan avartavia kokemuksia sinänsä, vaikken ihan käsitäkään, miten tuo auttaa minua hoitamaan lehmät ja kissat paremmin... Jännittävintä kurssilla oli omat vesi- ja ilmanäytteet, joita tutkittiin labrassa. Otimme omista kaivoista vettä ja kotoa homenäytteitä viljeltäväksi. 

Tällä hetkellä meneillään on toksikologian kurssi, josta en ole vielä oikein päässyt jyvälle, mitä kurssi käsittelee. Tämä ehkä kertoo kaiken mun motivaation tasosta :D Lisensiaatin työ sen sijaan on saanut tuulta siipiensä alla ja koneella on jo monta sivua tekstiä. Saattaa siis olla, että mä valmistun sittenkin vielä joskus. Tähän asti on tuntunut, että lisurista tää valmistuminen tulee jäämään kiinni. Lisurihan siis vastaa muiden alojen gradua, tosin se taitaa meillä olla hieman suppeampi työ, 30-50 sivua tieteellistä tekstiä, johon voi liittyä tutkimusosa. Harmillista kyllä meille ei ole varattu ollenkaan aikaa sen tekemiseen ja sen pitää olla jo valmis muutaman kuukauden päästä, joten hieman kiirepaniikki tulee tän suhteen. 

Koulun ohella olen tehnyt töitä eläinlääkärinä ja kivaa on ollut vieläkin. Yhä enemmän tulee niitä onnistumisen tunteita, että oikeasti osaan jo hoitaa potilaita ja auttaa niitä hädässä. Päivystäminen on varsin avartavaa, vastaan voi tulla ihan mitä vaan ihan mihin kellonaikaan tahansa. Pitkät työvuorot vaativat toki myös veronsa - viikonlopun 64-tunnin vuoroa seuraa yleensä kahden päivän krapulainen olo, jolloin tekisi mieli kaivutua luolaan nukkumaan kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta kaipa tämä vaan kuuluu asiaan ja ehkä tähän tottuu vielä joskus :)