Joulun ehdoton suosikkituoksu - eau de Navetta

Aloitin tällä viikolla erään hieman rästiin jääneen projektin. Ykkösvuonna käydyn eläinten hyvinvointi-kurssiin kuuluu neljän viikon maatilaharjoittelu, josta kaksi viikkoa tehdään sikalassa ja kaksi viikkoa navetassa. Sikalaharjoittelun suoritinkin viime syksynä, tästä onkin omat postauksensa arkistossa. Osa 1 osa 2 sekä osa 3 Navettaharjoittelu oli multa kuitenkin jäänyt roikkumaan, koska meillehän ei oltu varattu lukujärjestyksestä aikaa tähän, kuten aiemmin oli ollut tapana. Opiskelijallahan ei tunnetusti ole lomaa, niinpä mulla ei ole ollut viimeisten kolmen vuoden aikana sellaista kahden viikon vapaata, että olisi ehtinyt navettaan mennä. 

Nyt sitten otin härkää sarvista (tai lehmää pikemminkin) ja kunnostauduin tässä ennen joulua. Ekat päivät ovat olleet mielenkiintoiset, joskin melko rankat. Sen verran stadilaistunut olen, että lannan lapioiminen tuntuu joka lihaksessa, puoli viiden herätys tuntuu lähinnä kidutukselta ja rehuvaunukin tuntuu painavan tonnin. 

Heti ekana päivänä pääsin lypsämään. Lypsinkoneiden kiinnittäminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin luulisi, varsinkin kun lehmät liikkuvat ja potkivat toisinaan. Lisäksi olisi vähintäänkin toivottavaa, että lypsin ei kauheasti pääsisi imemään puruja ja sontaa mukaansa, maito nimittäin todella herkästi ottaa makua itseensä. Kuulemma selvisin ekasta kerrasta ihan kunnialla ja tänään olikin kiva huomata, että kiinnittäminen sujuu jo hieman rutiinilla :) 

Lantaa tulee sitten lapioitua ihan urakalla. Lehmät on oikeita kakkakoneita! Juuri, kun on saanut yhden parren siivottua ja purutettua, tulee taas uusi satsi. Onneksi mun navetassa ei tarvitse käsin lantaa ajella, vaan tavarat heitetään vaan lantakouruun, joka automaattisesti siirtää sen eteenpäin... 

Tänään aamulypsyllä odottikin pieni yllätys. Eräs lehmä oli yöllä poikinut, tuloksena pikkuruinen, märkä lehmänalku. Lypsyn jälkeen jäin ihailemaan sitä hetkeksi. Sain sitten todistaa, miten pieni epävarmasti nousi ylös, seisoi huojuen pitkillä, ohuilla jaloillaan ja otti ensimmäiset, horjuvat askeleensa <3 Näky oli yksinkertaisesti liian söpö :) Pikkuvasikka hoiperteli emän luokse, etsi maitobaarin ja imi ensimmäiset kulauksensa äidin ternimaitoa. 

Myös nuoputusta pääsin näkemään. Toimituksen teki eläinlääkäri, koska nykyäänhän tätä ei saa enää tehdä ilman rauhoitusta ja puudutusta. Niinpä eläinlääkäri ensin tökkäsi kokeneesti rauhoitteen vasikoiden suoneen, seuraavaksi paikallispuudutus ja sen jälkeen vasta päästiin polttamaan. Se kieltämättä näytti aika karulta, kun pikkuisten sarvenalut poltettiin kuumalla raudalla, mutta onneksi lapset oli asianmukaisesti lääkitty. Ne saivat myös kipulääkettä, jota minä sain kunnian pistellä. Eläinlääkäri hymyillen ojensi mulle ruiskun ja näytti miten se tehdään :) 

Tämän tilan lehmät ovat yllättävän kilttejä, jotenkin mä olin kuvitellut ne paljon uppiniskaisemmiksi :) Välillä lehmiä joutui esimerkiksi ajamaan lypsylle tai siirtämään ne eri paikkaan. Aika hyvin ne mua totteli, vaikka varmasti huomasivat, etten kauheasti ole heikäläisten kanssa seurustellut. Musta tuntuu, että tärkeää näiden eläinten kanssa on se, että niitä ei turhaan pelkää, on itsevarma eikä anna periksi heti. Välillä niitä itsepäisiäkin tapauksia on, jotka mieluummin jäisivät nukkumaan tai syömään sen sijaan, että menisivät tylsälle lypsylle, mutta tällöin ihmisen on vaan pidettävä päänsä ja komentaa lehmä liikkumaan. Erään ison, mustavalkoisen kanssa käytiin kiivasta keskustelua juurikin tästä aiheesta, lopulta se kiltisti lompsi mihin mä sen halusinkin... 

Toinen tärkeä seikka, minkä jo nyt huomasin, on tapa, jolla kohtelee eläimiä. Jos ihminen hermoilee, on pinna kireällä tai muuten vaan pahalla tuulella, ovat lehmätkin paljon äksympiä, kuin sellaisella ihmisellä, jolla on varmat, rauhalliset ja ystävälliset otteet. Lehmät myös rakastavat paijaamista! Mä en tiennyt, että nämä ovat niin seurallisia otuksia. Heti, kun astun niiden sekaan, ne tulevat vaatimaan rapsutuksia ja suorastaan kiemurtelevat onnesta, kun niiden kaulaa rapsuttaa, siitä ne tykkäävät <3 Musta tuntuu, että nää otukset tykkäävät minusta, kun mä aina höpisen niille niitänäitä ja lellin niitä joka kerta, kun kävelen ohi :D

Haha, ja tiiättekö, mitä mä tajusin äskettäin? Mua ei enää yhtään nolota liikkua julkisilla paikoilla kuraisena ja navetan tuoksuisena. Ei tunnu missään edes pienessä hississä kolmen muun kanssaihmisen kanssa. Näin sitä karaistuu :) Mä nimittäin tajusin, että tupakka haisee tuhat kertaa pahemmalle kuin navetta ja tupakka kuitenkin tarttuu vaatteisiin ainakin yhtä tiukasti kuin navetanhaju. Koska tupakoitsijoitakaan ei tunnu löyhkä haittaavan, niin en mäkään ajatellut ottaa enää mitään paineita mun ominaistuoksun suhteen :D Ja jos nyt joku täältä sattuu polttamaan, älkää pahastuko ! 

PS. Jutun kuvat eivät millään lailla liity harjoittelupaikkaani. Lehmäkuvat on kaikki otettu Saksasta.