Vihdoin päästiin asiaan ja askeleen lähemmäksi tulevaa ammattiamme! Muutama viikko sitten nimittäin alkoi varsasitterikurssi. Meidän varsasitterien tehtävä on huolehtia hevossairaalalle tuoduista varsoista. Usein ne ovat liian aikaisin syntyneitä varsoja, jotka ovat hieman hölmöjä. Niitä täytyy herättää tunnin välein imemään maitoa ja jotkut eivät tajua mennä takaisin nukkumaan, vaan kuukahtavat pystyyn. Ne täytyy hetken päästä taas auttaa makuulle. Yksin ei toki tarvitse kaikesta tästä selvitä, vaan meidät on jaettu kolmen ryhmiin, joten vertaistukea aina löytyy, jos ja kun menee sormi suuhun.
 |
| Toimepidehuone |
Ekalla kerralla hoidettavamme oli kolme varsaa. Kaikki niistä olivat suht pirteitä, kaikki piti herättää kerran tunnissa juomaan ja yksi ei osannut mennä makuulle itse. Eräs tamma oli hieman kiukkuinen, koska varsa ei oikein osannut imeä, vaan tökki emän nisiä. Sille välillä yritettiin tarjota maidonvastiketta, joka ei kuitenkaan pikkuhepalle kelvannut.
 |
| Röntgenhuone |
Toisella kerralla hoidettavamme oli hyvin sairas pikkuvarsa, joka ei muuta tehnyt, kun makasi patjalla kiinni letkuissa. Sillekin piti antaa maitoa kerran tunnissa ja koska se ei luonnollisesti jaksanut itse nousta imemään, meidän piti ruokkia se. Varsoja ei muuten ikinä ruokita tuttipullosta! Tällä kyseisellä kaverilla oli mahaletku, josta neste meni suoraan mahaan. Elämäni ensimmäistä kertaa sain lypsää hevosta! Se oli oikeastaan yllättävän helppoa ja myöskään hevosen suuri koko ei enää aiheuttanut minkäänlaista ongelmaa. En ole nimittäin kauheasti seurustellut hepojen kanssa, joten niiden sielunelämä on ainakin aluksi hieman arvoitus. Yllättävän nopeasti kuitenkin niidenkin kanssa tulee tutuiksi. Ainakin vuoromme lopussa tajusin jossain vaiheessa sylitteleväni tuttavallisesti tammaa, kuin pientä koiraa <3 Mitään sen enempää ajattelematta myös astuin hermostuneen tamman eteen, kun se meinasi pillastua. Eipä olisi aikaisemmin käynyt mielessäkään :)
 |
| Sairaalan pitkä käytävä... |
Siinä kun istuu pienen heppavauvan vieressä, tuntee käden alla siitä huokuvan lämmön ja sydämen sykkeen ja kuuntelee sen tasaista hengitystä samalla kun tamma on kumartuneena yli ja puhaltaa lempeästi niskaan, sillä hetkellä tiedän taas, miksi käyn tätä koulua. Sitten, kun nostaa varsan pystyyn ja se ottaa horjuvat askeleet kohti emän nisiä ja alkaa imeä äänekkäästi, tekisi mieli vaan seistä ja tuijottaa uutta elämän alkua. Vähitellen sitä huomaa pikkuisen vahvistuvan ja sen askeleisiin tulee enemmän varmuutta. Tällöin sitä tietää tehneensä edes jotain oikein - tällainen työ voi olla hyvin palkitsevaa...
Kaikista herttaisin oli kuitenkin ponivaavi. Koiraanikin pienempi, pörröinen otus sulatti sydämeni. Se oli todellista rakkautta ensisilmäyksellä. En haluakaan toista koiraa, tahdon pikku ponivauvan!!
Potilaista ei valitettavasti saa ottaa kuvia, joten voitte vaan kuvitella sitä söpöyttä <3 <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti