" - - Rakkaus tai kuolema /vainoa ja pelkoa - -"

Näen vieläkin silmissäni sen kauhean hetken. Kuva on syöpynyt muistini syövereihin ajoiksi.

Koirani seisoo tien reunalla, valmiina syöksymään metsään. Tapansa mukaan se oli kiltisti pysähtynyt ennen tien ylitystä. Olin juuri antamassa sille luvan mennä, kun kaarroksen takaa tuli auto. Juuri siinä kohdalla oli pensas, joten en ollut nähnyt sitä aikaisemmin. Vasta kun se on noin kymmenen metrin päästä koirastani huomaan sen. Se kaahaa mieletöntä vauhtia ja tienreunaa hipoen. Näen sen vieläkin edessäni, sen kuvan, juuri ennen sitä karmeaa tapahtumaa. Aika oli pysähtynyt, maailma oli jäätynyt. En ehtinyt reagoida, menetin täysin toimintakykyni. Olin täysin lamaantunut hetkeksi.

Se on valkoinen pösö, sellainen hatchback, vai miksi niitä sanotaan, sellainen parikymmentä vuotta vanha malli. Outoa, miten tällaisessa tilanteessa kiinnittää huomiota täysin epäoleellisiin asioihin.

En ehdi edes vetää keuhkoihin ilmaa huutaakseni, kun auto syöksyy kohti rakasta koiraani. Se tapahtuu sekunnin murto-osassa ja silti tuntuu, kuin eläisin hidastetussa elokuvassa.

Valkoinen auto kaahaa lähemmäs ja tajuan yhtäkkiä, että se ajaa pitkin pientaretta. Se iskee tajuntaani kuin salama - liian myöhään. Se törmää pahaa-aavistamattomaan nelijalkaiseen ja pieni koira lennähtää laajassa kaaressa sivuun. Kuuluu ilkeä tömähdys, kun se osuu maahan monen metrin päässä törmäyspaikalta. Pösön renkaan ulvovat, kun se jatkaa matkaa seuraavan mutkan taakse. Katson tätä kaikkea täysin tyhjänä, täysin tunteettomana. Katson hetken maassa makaavaa koiraa, ennen kuin aivoni suostuvat tajuamaan, mitä oikeastaan tapahtui. Vihdoin saan toimintakykyni takaisin, mutta alitajuntani kieltäytyy ottamasta tilannetta vakavasti. Huikkaisen iloisesti koiralleni. Yritän kuvitella, että eihän tässä mitään. Vähän vaan tömähti. Ei mitään vakavaa. Kohta se nousee ja ravistelee hiekat tuuheasta turkistaan ja heiluttaa häntäänsä.

Koirani ei liiku. Se makaa täysin paikallaan. Sen vasen kylki on omituisesti pullistunut. Näen että se nousee ja laskee hieman, hitaasti ja hyvin raskaasti. Vähitellen tajuan. Jotain on pahasti vialla. Pikkuhiljaa aivot prosessoivat juuri tapahtunutta ja hyväksyn faktan. Koiranomistajan pahin painajainen on toteutunut.

Rakas ystäväni jäi juuri auton alle.

Otan pari askelta ja polvistun sen viereen. Päällepäin ei näy verta, mikä hieman ihmetyttää minua. Kosketan varovasti sen vasenta kylkeä. Koira hengittää edelleen hyvin raskaasti ja kuuluu omituista rahinaa sen keuhkoista. Se vähän liikahtaa, yrittää oikaista asentoaan. Yritän auttaa sitä. Se kohottautuu hieman ja laitan käden sen oikean lavan alle. Saan sen kääntymään ja samalla säpsähdän rajusti. Näky on niin rujo, että tekisi mieli katsoa pois. Samalla en voi olla tuijottamatta sitä kauhistuneena, täysin tyrmistyneenä.

Sen oikealla puoleella törröttää neljä kylkiluuta pystyssä turkin seasta. Norsunluun väriset luiden päät ovat lävistäneet ohuen nahan ja erottuvat selvästi mustasta karvasta. Ympärillä turkki on tahmea verestä. Pari kylkiluuta näyttävät sisäänpainuneilta, juuri siinä, missä keuhkot sijaitsevat. Sen vatsa tuntuu kovalta, kun kosketan sitä varovasti.

Kaikki vuoden aikana opitut opit risteilevät päässäni. Sisäistä verenvuotoa. Paljon. Pneumothorax eli ilmarinta. Avomurtuma. Sisäiset vammat, lisää verenvuotoa.

Toisetkin opit risteilevät päässäni. Eläinääkärikliniikka, jolla olen ollut töissä. Potilaat, jotka olen tavannut. Kärsimykset, jotka haluttiin lopettaa. Kärsimykset, joita ei haluttu nähdä. Kärsimykset, joita pitkitettiin liikaa omistajan päättämättömyyden vuoksi. Eläimet, jotka kuolivat liian nuorina, liian aikaisin, joilla olisi ollut vielä monta vuotta edessään. Toisaalta olen nähnyt monta tapausta, jotka näyttivät aluksi toivottomilta ja hoitopäätös vaikutti ensin täysin turhalta. Tapauksia, jotka sitten ensishokin ja tarkemman tarkastelun jälkeen osoittautuivat paljon luultua lievemmiksi. Eläimiä, jotka toipuivat täysin ja saivat elämänilonsa takaisin.

Kolmaskin seikka nousee ajatuksiin. Tilini. Rahatilanteeni. Luottokortti. Luottokorttilaskut. Pilviä hipovat maksut. Nyt on sunnuntai, joten kaikista toimenpiteistä veloitetaan reilusti ylimääräistä. Tilini on lähes tyhjä, rahaa on juuri sen verran, että saan ostettua itselleni ruokaa ja maksettua vuokran. Lisäksi pitäisi maksaa pakollinen vakuutus ja edelliskuukauden visalasku. Opintorahaa ei tule kesällä ja palkkapäiväkin on vasta kolmen viikon päästä.

Puhelen hiljaa yli kaiken rakastamalleni pikkumiehelle ja silitän varovasti sen päätä. Rohina sen hengittäessä pahenee ja se voihkii vienosti.

En tiedä, mitä tehdä. En pysty ajattelemaan selkeästi, en kykene toimimaan järkevästi. Paniikki nousee. Huomaan miten alan hyperventiloimaan. Alkaa huimata hieman. Yritän rauhoittua ja pakotan itseni hengittämään rauhallisesti. Yritän ajatella loogisesti. Suljen hetkeksi silmäni ja vedän syvään henkeä.

Avaan jälleen silmäni. Makaan pitkin pituuttani pehmeällä alustalla. Ympärilläni on pimeää lukuunottamatta vienoa auringon kajastusta ikkunan raosta. Olen omassa sängyssäni, turvassa peittojen alla. On lämmintä ja ympärilläni on lähes hiljaista. Kuulen ainoastaan rauhallista hengitystä huoneen toisesta nurkasta. Kohottaudun varovasti istumaan, hitaasti, ettei ala huimata, kuten yleensä. Katselen nurkkaan, josta hengitys kuuluu.

Siellä se tuhisee, nukkuu kuin tukki. Se makaa kyljellään jalat ojennettuina pitkiksi. Päätään se nojaa vaatekaappini, sillä on hassu tapa nojata aina päätään johonkin nukkuessaan. Sen korva heiluu, kun nousen seisomaan, siitä tiedän, että se on hereillä, esittää vain nukkuvansa.

Astun hitaasti sen luokse ja silitän sen pehmeää karvaa. Se kohottaa päätään ja napittaa minua kauniilla mustilla silmillään. Se näyttää hieman kummastuneelta, kun halaan sitä lujaa ja painan sitä kovaa rintaani vasten. Rapsutan sitä korvan takaa, siitä se nauttii. Katson sitä hartaasti ja sanon ääneen: Ihanaa kun olet siinä! Ihanaa kun olet hengissä ja kunnossa! Jos se ymmärtäisi puhetta, se olisi varmaan hyvin ihmeissään. Silitän vielä kerran sen mustaa kylkeä, tunnen pehmeän karvan ja sen alla hennot kylkiluut. Kaikki ovat tallella ja oikeassa paikassa.

Mietin painajaista koko päivän ja varmasti se tulee vainoamaan vielä vähän aikaa. Yritän tolkuttaa itselleni, että enneunet ovat hölynpölyä, etten usko sellaisiin. Ajattelen fiksusti, että unet ovat vain nukkuvan mielikuvituksen tuotetta ja painajaisissa alitajunta käsittelee ihmisen pahimpia pelkoja.

Aamulenkillä pidän koiraani hihnassa, kunnes olen syvällä metsässä kaukana autotiestä.