Verta, raatoja ja skalpelleja

Koulun alkamisesta on ehtinyt vierähtää pari kuukautta. Orientoivasta viikosta on ikuisuus ja tuntuu, että olen ollut täällä jo aina. Vakuutun yhä enemmän, että olen vihdoin oikeassa paikassa, jonne olen aina halunnut.

Pieni, hetkellinen epäröinti tulee kahdeksannella kouluviikolla. Olen kunnialla selvinnyt luiden opettelusta ja alkaa lihakset, jänteet ja nivelet kurssi. Ensimmäistä kertaa joudumme tekemisiin raatojen kanssa. Pääsemme leikkelemään kuolleita eläimiä ja tutkimaan niistä

kaikkia mahdollisia rakenteita.

Ensimmäinen kerta jännittää. Epäröin tarttua veitseen ja pysyttelen tunnin alussa kauempana. Onneksi yksi ryhmäläisistäni on monesti ollut hirvimetsällä ja tietää, mitä tehdä. Seuraan ripeitä otteita pieni ällötys kurkussa. Päässäni ehtii risteillä jos jonkinlaista ajatusta - olenko sittenkin oikeassa paikassa? Tottuuko tähän ikinä? Vilkaisu ympäri dissektiosalia kuitenkin todistaa, etten ole ainoa ajatusteni kanssa. Näkyy muitakin epävarmoja ilmeitä, kalpeaa naamaa ja monet ovat vetäytyneet kauemmaksi, harvat leikkelevät kuin kokeneet kirurgit konsanaan.

Jonkun ajan päästä nousen päättäväisesti ylös, tartun skalpelliin ja alan leikellä. Siitä hetkestä asti kaikki epävarmuus on tiessään ja pian jo huomaan ihastelevani nyljettyä koiranjalkaa tohkeissani kuin lapsi karkkikaupassa. Seuraavan kahden viikon aikana leikkelemme raatoja päivittäin ja innostun niistä yhtä enemmän. Saan monta ahaa-elämystä: "Kattokaa, verisuoni! Niitä on oikeesti olemassa!", "Hevosenpää, siistii!!". Tauolla emme muusta puhukaan ja jopa ruokapöydässä jaksamme vielä vaahdota aiheesta. Kun viikonloppuna kerron perheelle mahtavasta viikosta, en voi millään ymmärtää heidän vaivautuneita ilmeitään.

Kurssi on kaikesta huolimatta rankka, sillä pitää päntätä kaikki elukoiden lihakset, jänteet, nivelten rakenteet ja lisäksi pitää tietää, mihin mikäkin lihas kiinnittyy, mistä se tulee, mitä se tekee ja mitkä ovat sen vastavaikuttajat. Ja jälleen kaikki pitää osata kolmella kielellä. Latinalaiset nimet alkavat vähitellen vainota uniin asti ja vaihdamme aamuisin kavereiden kanssa huvittuneina "raatounia".

En tiedä eksyykö tänne ikinä ketään eläinlääkiksestä haaveileva lukemaan tätä blogia, mutta ainahan sitä voi omaksi ilokseen kirjoitella. Jos ajatus verestä ja raadoista ällöttää, se ei ole este tälle alalle hakeutumiselle. Olen itse murehtinut asiaa paljon ja voin todeta, että huolenaiheet ovat turhat. On suorastaan uskomatonta, miten nopeasti näihin asioihin tottuu ja pian sitä huomaa odottavan innolla jo seuraavia leikkelyitä. Koitan lisäillä tähän vielä kuvamateriaalia, toivottavasti kukaan ei pane pahakseen!