There we go again!

Jee, kohta se alkaa! Kohta pääsen takaisin koulun penkille! :)

Kävin eilen Viikissä hakemassa opiskelijakorttiin uuden tarran ja sain samalla kalenterin ja opinto-oppaan.

Kampus oli vielä pystyssä ja samannäköinen kuin ennenkin, tai melkein ainakin, mitäs nyt jossain hieman remontoitiin :) On se uskomatonta, että vielä kolmantenakin syksynä tuntuu ihan yhtä mukavalta palata kouluun kuin ennenkin. Tää kertoo ehkä jotain siitä, että olen ihan oikeassa paikassa opiskelemassa...

Otin vahingossa ruotsinkielisen kalenterin, huomasin sen vasta kotona :( Ei toisaalta haittaa, osaan muutenkin kuukaudet ehkä jopa paremmin ruotsiksi kuin suomeksi, jostain syystä...

Kävin hieman pyörähtämässä tutussa EE-talossa ja tapasin ekaa kertaa uudet ykköset, kun esittelin meidän opiskelijayhdistystä. Tuntui oikein mukavalta porukalta ja kiinnostusta löytyi vaikka kuinka paljon. Hienoa, jos saadaan aktiivista porukkaa mukaan yhdistystoimintaan! Nyt salattu identiteettini varmaan paljastui kaikille ykkösille, jotka tätä lukee, mutta paljastukoon :) 

Muistan kyllä orientoivan viikon kuin eilisen päivän. Samaa taisin todeta viimekin vuonna :D 

Meidän varsajaiset - Oi, oi niitä muistoja, pääsisinpä edes hetkeksi takaisin viattoman varsan elämään :)

Olin koko viikon ihan pyörällä päästäni, mutta samalla niin onnessani, kuin pieni ihminen voi olla. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, enkä millään malttanut että päästäis jo tositoimiin. Tietoa tuli ihan hurjasti ja olin unohtanut suurimman osan jo perjantaihin mennessä. Pakkaa sekoitti vielä muutto maaseudulta kaupunkiin; muutos oli todella tyrmäävä maalaistytölle, joka ei ollut koskaan istunut ratikassa tai leimannut bussilippua. En tiennyt mikä on spora ja olin ihan pihalla, kun joku puhui dösästä tai steissistä. 

Koulumaailmakin oli yhtä sekasotkua. Miten niille kursseille ilmoittauduttiinkaan? Mikä ihme olikaan Alma? Mikä ihmeen Weboodi? Ja mitä ihmettä YTHS:llä tehdään? Pikkuhiljaa kuviot kuitenkin selkiintyivät, kunhan ei stressaa liikaa. Pian jo huomasin opiskelevani täyttä höyryä ja aika pian koitti jo eka tenttikin. Nyt yhtäkkiä, kaksi vuotta myöhemmin huomaan olevani jo hyvää matkaa kohti opiskelun puoliväliä ja tuntuu, että olen ollut täällä aina. En edes muista elämää ennen eläinlääkistä. Oliko sellaista edes? 

Elämä ennen eläinlääkistä = Galenos

Saimme eilen vihdoin ja viimein kurssiaikataulutkin. Kouluintoa hieman kyllä laimentaa 9-sivuinen aikataulu ja useita kymmeniä sivuja pitkä "ohjeistus", jossa puhutaan mm. pelisäännöistä ja ryhmätöitä valvovista mentoreista. Kauheeta, kun meitä holhotaan kuin ala-asteikäisiä! Paitsi et meitä ei kohdeltu näin edes silloin. Aihe vaikuttaa muutenkin supertylsältä, vai miltä kuulostaa lakipykälät, tietokoneharjoitukset ja todennäköisyysjutut?! Täytyy siis varustautua kunnolla luennoille. Kauppalistalla olisi ainakin uusi termari ja sukkalankaa. Tai lapaslankaa. Mä tarviin uudet rukkaset.

Tänään olisi ohjelmassa Kalliokierros ykkösille, kauheasti tekisi kyllä mieli liittyä seuraan. Toisaalta kämppä on kaatopaikka, koira hyperaktiivinen ja kandikin huutelee tuolta nurkasta, pöh. Taidan sittenkin vain leikkiä kotihiirtä ja olla tunnollinen koiranomistaja. Eiköhän tuokin joudu olemaan yksin vielä ihan tarpeeksi syksyn aikana...

Siispä, hyvää alkanutta syksyä vaan kaikille! :)

Syksy laulaen tuleepi

... ja kesä vähän vähemmän laulaen lähteepi... 

Viime aikoina on taas ollut vastoinkäymisiä vaikka muille jakaa. Koirastani taisin jo mainita, että se ontuu taas, enkä edelleenkään tiedä, mitä vikaa siinä on. Noh, se sai kipulääkekuurin ja antibiootteja, tällä hetkellä tilanne näyttää aika hyvältä. Kaveri kävelee taas normaalisti eikä tassu ole enää tulehtunut. Viikonloppuna tosin tuli taas takapakkia, kun käytiin treenaamassa...

Viikonloppuna kävin pitkästä aikaa kotopuolella, niin eiköhän mukava sunnuntai-ilta keskeytynyt puhelinsoittoon veljeltäni. Vanhempi koirani, sheltti-herrani oli joutunut hevosen tallaamaksi. Polkuantura oli kokonaan auki, alta paistoi luu ja kaikki. Olin ihan varma, että sillä on paikat murtunut ja valmistauduin jo päivystysreissuun Viikkiin tai jotain.

Eläinlääkärillä selvisi, että luut ovat ehjät, mutta antura pahasti auki. Ongelma noissa haavoissa on lähinnä se, että likaa on joutunut haavaan väistämättä ja putsauksesta huolimatta sitä voi silti jäädä sinne. Jos haavaan laittaa tikit, lika jää hautumaan ja tassu tulehtuu. Sitä paitsi tikit ei välttämättä edes pysy kovin hyvin tassussa. Oon optimistisen toiveikas kuitenkin tassun suhteen, kunhan nyt kotiporukat jaksais pestä haavan säännöllisesti ja muistais antaa lääkkeet ajallaan...

Koiran lääkekaapin vähimmäissisältö: Erikokoisia siteitä, haavataitoksia, kangasteippiä, desinfiointiainetta ja lämpömöttari. Lisäksi on ihan kätevää olla ruiskuja, kipsinalusvanua, kyypaketti, loislääkettä, punkkipihdit, hiilitabletteja, kauluri ja laastaria. Ite pidän lisäksi kaapissa myös kipulääkettä, joiden kanssa kuitenkin suosittelen olemaan varovainen.

Oon kyllä vähäksi aikaa saanut tarpeekseni ontumisista ja yllättävistä eläinlääkärireissuista. Onneksi näitä koiria ei enempää ole. Kunhan nuo jyrsijät ei nyt telois ittensä...

Kävin hakemassa tuollaiset kesälaitumilta:

Ne oli koko kesän maalla ja hitsi ne on kyllä paisuneet! Ovat varmaan mussuttaneet ruohoa päivät pitkät ja laiskoja pullukoita kun ovat, niin liikunnassa olisi kyllä varaa parantaa hieman :) Kävin sitten kuitenkin tyhjentämässä eläinkaupan herkuista ja purutikuista, tosi fiksua...

Syksy tosiaan lähestyy kauheeta vauhtia, juuri katselin kalenteria kauhunsekaisin tuntein, alle kuukauden päästä pitäisi taas olla täydessä opiskelumoodissa! Ei siinä mitään, odotan kyllä koulun alkua, mutta en oikein tiedä, mihin tää kesä on kadonnut. Juurihan loma alkoi muutama viikko sitten!

Syksy tuo mukanaan paljon uutta ja jännää. Olen jo kaivannut opiskelijaelämää ja kavereita, haluan jo päästä tutustumaan uusiin ykkösiin, yhdistystoiminta tuo paljon haastetta ja vastuuta, on kauhea into jo järjestää kaikkia tapahtumia ja häppeninkejä. Pitkäaikainen haave on käymässä toteen, siitä lisää myöhemmin. Mahdollisesti järjestämme taas vaihdon ulkomaisten opiskelijoiden kanssa, saatan itsekin lähteä reissulle ja ihan kaveriporukallakin ollaan suunniteltu jo kaikkea mukavaa.

Väistämättä syksy tuo mukanaan hieman stressiä myös. Kandi pitäisi vihdoin saada valmiiksi ja esitettyä, viime vuoden rästitentteihin pitäisi lukea ja teurastamoharjoittelu jotenkin sovitettua mahdottomaan kalenteriini. Kaikenlaisiin projekteihin ja nakkeihin olen lupautunut, työt jatkuu koulun ohella ja kauheesti kaikkea pitäisi järjestää. Syksy tuo mukanaan paljon vastuuta, mutta olen aivan varma, että kaikki on sen arvoista!

Välillä sitä ei voi olla miettimättä...

Pitäisi kirjoittaa kandityö, jonka kirjoittamista olen tehokkaasti siirtänyt eteenpäin jo lähes vuoden verran. Artikkeleita olen kerännyt ja lukaissut, mutta tarkempi lukeminen ja kirjoittaminen tökkii. Nyt olen jo tunnin verran lukenut yhtä artikkelia, enkä vieläkään ymmärrä hölkäsen pöläystä, mitä kirjoittajat yrittävät sanoa.

Samaan aikaan huomaan yhtäkkiä surffailevani ihmislääkiksen sivuilla ja selaavani ihmislääketieteellisiä tutkimusartikkeleita ihan vapaaehtoisesti. Mua on ruvennut kiinnostamaan tutkimuspuoli ihan sikana, mutta eläinlääketieteen tutkimus kuulostaa kovin tylsältä. Ihmispuoli on se, mikä mua kiinnostaa. Tiedän kuitenkin, ettei musta ihmislääkäriä tule ikinä, enkä oikeastaan koskaan ole sellaiseksi halunnutkaan.

Joku päivä sitten kuitenkin sain itteni kiinni itse teosta: selaamasta lääketieteen koulutusohjelmaa. Ihan vaan mielenkiinnosta, ilman sivuajatuksia. Kuitenkin on selvää, että eläinlääkäri on juuri sitä mitä haluan tehdä ja sellaiseksi aion myös valmistua. Jos olisi joku tutkijalääkärilinja, jossa ei tarvitsisi opiskella lääketiedettä, niin olisin mukana heti.

Kiinnostus tutkimukseen heräsi monta vuotta sitten, kun luin kirjan tutkijalääkäristä. Lääkäri tutki erästä tosi vaikeaa leukemian muotoa. Monen vuoden tutkimustyön tuloksena hän oli onnistunut jopa kehittämään siihen mahdollisen hoitomuodon. Lääkkeen tutkimus oli kuitenkin kesken, paraikaa sitä tutkittiin eläimillä. Kesken kaiken mies sai tietää, että hänen tyttärensä sairastui juuri tähän syöpään, ja lapsella aika oli käymässä vähiin. Kirja kertoo isän taistelusta lapsensa hengestä, tutkijan ponnisteluista ja byrokratian turhauttavista kiemuroista. Kun lääkäri ei saa erityislupaa käyttää lääkettä lapselleen, hän tekee äärimmäisen epätoivoisen ratkaisun: hän tartuttaa itselleen syövän ja testaa itselleen lääkkeen. En tosin muista, miten tää käytännössä toimi, miten syövän voi tartuttaa itselleen, joku juttu siinä oli. Kirja oli tosi mukaansatempaava ja aina sen jälkeen mua on kiinnostanut syöpätutkimus ihan hurjasti.

Olen joskus lukenut, että tietyt virukset hakeutuvat erityisesti syöpäsoluihin. Kuvitelkaapa, jos näitä viruksia voisi hyödyntää vaikeasti parannettavien syöpien hoidossa! Ehkäpä viruksia voisi muutella niin, että ne myös tuhoavat kohdesolunsa, jolloin niitä voisi käyttää vaikkapa pitkälle levinneen luuydin- tai aivosyövän hoidossa!

Kuva

Toinen asia, joka on jäänyt mieleen oli lukioaikana vierailu dialyysiosastolla. Siellä hoidetaan munuaisen vajaatoiminnasta kärsiviä potilaita. Se oli jotenkin aika karua. Potilaiden elämä on käytännössä sairaalasta riippuvainen, he joutuvat monta kertaa viikossa käymään hoidossa ja jokainen hoito kestää pari tuntia. Hoidon aikana koko ihmisen veri menee koneen läpi keinotekoisesti puhdistettavaksi. Käsivarsiin pistetään valtavat neulat, joista veri kulkee letkujen kautta koneeseen. Verta luovuttaneena tiedän, että kyynärtaipeet voivat arpeutua jo pian, vaikka kävisi vain muutaman kerran vuodessa. Miettikääpä, miten hankaliksi näillä menee piikittäminen pidemmän päälle! Ilman munuaisensiirtoa koko elämä pitää suunnitella uusiksi, lyhyetkin reissut menee tosi hankaliksi ja jo mökkireissu vaatii tarkkaa suunnittelua. Kuten varmaan tiedätte, elinsiirrot ovat vielä nykyäänkin tosi hankalia, koska kaikilla ihmisillä on erilaiset kudostekijät. Sopivaa elintä joutuu odottamaan vuosikausia, koska siirtoa tarvitsevia on paljon enemmän kuin luovuttajia. Vielä enemmän haastetta asettaa verisuonten kalkkeutuminen. Monella diabetespotilaalla verisuonet ovat niin hauraat, että munuaisensiirtoa ei voida tehdä. Miettikääpä sitä!

Kuva

Välillä sitä ei voi olla miettimättä, mitä sitä nyt sitten oikeasti haluaa isona tehdä tai mihin tää tie vielä vie... Eläinlääketiedekin on niin älyttömän laaja ala, että voisin oikeasti työllistyä melkeinpä ihan mihin vaan. Toisinaan en malta millään odottaa, että opiskelu loppuu ja pääsisin jo oikeasti töihin, välillä taas toivon, että tää opiskelu ei loppuisi ikinä ja voisin vaan nauttia opiskelijaelämästä lopun elämääni.

Kuka tietää, ehkä mun kohtalona on olla ikuinen opiskelija. Valmistuttuani eläinlääkäriksi, päätänkin ruveta ihmislääkäriksi, sen jälkeen tietenkin jatko-opiskelijaksi ja kaiken tämän jälkeen päätän sittenkin ruveta asianajajaksi :D Kun lopulta saan kymmenennen ammattitutkintoni 70-vuotiaana, jään onnellisesti eläkeelle ja nauran räkäisesti, että en millään enää ehdi maksaa takaisin viidenkymmenen vuoden aikana nostetut opintolainat...

Näihin mietteisiin mä toivotam onnellista ja hyvää jou- eikun siis loppupäivää.

Sadepilviä Vantaan yllä...

Huh, onpa taas ehtinyt tapahtua paljon! 

Alkuviikko oli tosi kiireinen, kun oli kauheasti töitä. Tiistaina oli kuitenkin vika työpäivä mun toisessa työpaikassa, joten nyt teen enää yhtä, osa-aikaista työtä. Tää on ihan kuin lomaa! 

Keskiviikkona juhlistin vapaata aamua nukkumalla pitkään ja syömällä herkkuaamiaisen. Iltapäivällä kävin Jumbossa kotiuttamassa tällaiset: 

Ihka ensimmäiset crocsini! En ole eläissäni maksanut kengistä noin paljoa! Tähän asti olen maksanut kengistä maksimissaan 12 euroa alennusmyynneistä :D En ole ikinä ymmärtänyt Oikeiden Crocsien puolestapuhujia, olen aina käyttänyt feikkejä viiden euron halppisversioita. Sain kuitenkin töissä työkengiksi ihanaiset crocsit ja ne vaan tuntui niin hyvältä jalassa. Vielä kun ystävät kävi hankkimassa uudet tällaiset, niin mun oli pakko käydä visiitillä krokotiilikaupassa :) Mun mielestä nää on ihan älyttömän makeet, tykkään tosta väristäkin. Vieläkin hymyilyttää joka kerta kun menen ulos.

Keskiviikon varjosti kuitenkin koirani. Raukka ontuu jälleen. Mulle on ihan täysi mysteeri, mitä sille kävi, se vaan heräsi aamulla ja ontui. Tultuani illalla töistä kotiin huomasin et tassu oli aivan turvonnut. Mitään selkeää haavaa ei löytynyt, eikä koiruus ollut ilmoittanut mitään iltalenkillä. Sain onneksi heti torstaina ajan, joten ei muuta ku koiruus autoon ja menoksi. Tassu kuvattiin, karvat ajeltiin ja tassu syynättiin tarkkaan. Koiruus joutu jopa käyttää kuonokoppaa, yäk! Lopulta löyty kaksi pientä reikää, pystyy vaan arvuuttelemaan mistä ne tuli. Lasinsiru? Ampparinpisto? Kyyn purema?

Varokaa vihaista bordercollieta! 

Nyt sitten ollaan jälleen sairaslomalla ja antibioottikuurilla. Juuri kun mulla alkoi "loma" ja olin katellut jo kisojakin valmiiksi :( Tästä alkaa tulla tapa, mun täytyy varmaan kohta hankkia kotiin jo valmiiks ison kasan antibioottia, metacamia, sidetarvikkeita ja jonkun miniröntgenlaitteen olkkarin nurkkaan :P

"No ei, kyl mä oikeesti oon ihan kiltti!"

Mut toi koipi on kyl tosi kurja näky ajeltuna ja betadinella pestynä :( 

Ehkä ainoa positiivinen asia tänään oli mun onnistunut intialainen kana-tandoori. Tosin sekin oli knorrin valmiista sekoituksesta tyyliin "lisää vain vesi" ja "lisää tähän ruokalusikallinen öljyä ja sekoita". Mut aika hyvä saavutus silti, kun ottaa huomioon, että mun ruuanlaitto on tähän asti ollut sitä, että isken pirkan hunajamarinoidut broilerisuikaleet suoraan kaupan hyllyltä paistinpannulle :) 

Nyt täytyy vaan seurailla tota tassua ja toivoa, että tällä kertaa ekat antibiootit tepsis :'(